Tämä blogipäivitys on testi. Haluan katsoa, kuinka kauan kestää, kunnes joku ottaa minuun yhteyttä. Ja kuka se mahtaa olla?

En muista, miten ensimmäistä kertaa viitisen vuotta sitten päädyin erääseen tiettyyn YouTube-videoon. Esiintyessään Floridassa Carlos Santana kompastuu lavalla, niin että päähine putoaa. Videolta on selvästi nähtävissä, että hän on kalju ja että hän on tavattoman hämillään tämän seikan paljastuessa yleisölle.

Santana esiintyy julkisuudessa aina hattu tai myssy päässä. Sivuilla näkyvät kauniisti aaltoilevat, öljytyt kiharat, mutta selityksiä vaille jää, miksi miehellä on päähine sisälläkin.

Santanan kaljuus vaikuttaa olevan verkon varjelluimpia salaisuuksia.

Internetissä on kymmeniä miljoonia sivuja Carlos Santanasta mutta vain muutama sivu, jotka mainitsevat hänen kaljuutensa. Ja lähes poikkeuksetta nämä sivut viittaavat tuohon ainoaan videoon. Uudempia primäärilähteitä Santanan kaljuudesta ei ole olemassa.

Kukaan ei ole astunut esiin kertomaan siitä. Kukaan ei ole halunnut paljastaa, mitä kaikkea Santana joutuu päivittäin tekemään pitääkseen salaisuuden pienessä piirissä. Ja huolellisesti rakennettuun imagoon ei oikein sovi se, että sisuskumi paistaa näkyvillä.

Esimerkiksi Phil Collinsin kaljuutta käsitellään netissä varsin laveasti. Hän esiintyy sivuilla Top 10 Bald Musicians ja Balding Celebrities. Mutta Carlos-poika loistaa näiltä listoilta poissaolollaan.

Epäilen, että kaljuus on Santanalle poikkeuksellisen kipeä asia. Luultavasti hän tai joku muu hänen lähipiiristään on laittanut pr-ihmiset asialle huolehtimaan siitä, ettei tieto pääse leviämään. Ehkä he perkaavat internetiä ja koettavat saada niitä sivuja pois, joille tieto on jo luiskahtanut.

Laitanpa joutessani cd:n soimaan ja kuuntelen kappaleen Guajira ajalta, jolloin tukkaa oli riittävästi. Jään odottamaan mielenkiinnolla, kuka soittaa seuraavaksi.

Kun Mikko Kuustonen laukaisi, että armeijassa oppii ainoastaan syömään munkkia ja tumputtamaan peiton heilumatta, minusta tuntui, että hän osui naulan kantaan. Mutta niin ei olisi saanut sanoa. Rankkaa palautetta on sadellut.

Olen luullakseni käynyt armeijan samoihin aikoihin kuin Kuustonen, ja meidän sukupolvemme kokemus armeijasta on pitkälti samanlainen. En ole tavannut ketään ikäistäni miestä, joka olisi sanonut, että intin käymisessä olisi ollut jotain järkeä.

Sellaista toki olen kuullut, että armeijassa voi saada hyvän johtajakoulutuksen, josta on hyötyä vastuullisissa yhteiskunnallisissa ja liike-elämän tehtävissä. Hah! Saako tälle nauraa.

Olin lyhyellä viikonloppulomalla intistä kun kävin katsomassa Milos Formanin elokuvatulkinnan Hair-musikaalista. Liian vähän nukkuneen ja muutenkin piinatun varusmiehen hermostolle se oli raju kokemus ja meni suoraan syvälle. Kun elokuvan loppukohtauksessa newyorkilainen hippi George Berger joutuu Vietnamin sotaan, eläydyin tähän roolihenkilöön niin intensiivisesti, että kuvittelin olevani hän.

Mikko Kuustosen tokaisu on puheaktina moniselitteinen. Jos et ymmärrä ironiaa tai sarkasmia, et pysty käsittämään, mitä hän tarkoitti.

Minä voin selittää.

Mikko teki sanallisesti peace-merkin. Pekka Haavisto on tehnyt samoin käymällä siviilipalveluksen.

Yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut. Nykyään tulee helposti sellainen tunne, että veteraanit ja maanpuolustushenkiset ihmiset ovat jotenkin pyhitettyjä. Kyllä menneiden sukupolvien virheitä ja nykyisiä ahdaskatseisia mielipiteitä pitää pystyä tarkastelemaan kriittisesti.

Tämä kysymys on poliittinen: kummalle annat enemmän painoa, maanpuolustus- vai rauhantyölle. Minä otan käden taskusta ja nostan kaksi sormea ylös.

Olen ollut aika monen kirjoituskilpailun raadissa. Tiedän, miten 400–800 kilpailutyöstä seulotaan esiin muutamia mynttäämättömiä kultarakeita.

Huikein kirjoituskisakokemukseni sattui vuonna 2000, kun olin J.H. Erkon novellikilpailun puheenjohtajana. Tekstien joukosta nousi pintaan muuan romaanikäsikirjoitus, jonka kohdalla pysähdyin. Se tuntui erityiseltä. Laitoin sen sivuun ja päätin lukea sen lopuksi uudelleen huolellisesti paneutuen. Tekijäksi oli merkitty ”Miriam”.

Kun raati kokoontui, ilmoitin, että ykkösehdokkaani on Miriam-nimimerkin pienoisromaani. Muut raatilaiset sanoivat, että kyseinen kilpailutyö voidaan karsia teknisin perustein: kysymyksessähän on novellikilpailu, ei romaanikilpailu.

Hiljenin hetkeksi. Ajattelin, että jos mukaudun muun raadin tahtoon, en koskaan saa tietää, kuka on kirjoittanut tämän huikean tarinan. Olin minuutin tai kaksi pohjattoman kuilun reunalla.

Lopulta sanoin muulle raadille: ”Ok, mutta haluan, että Miriam saa kunniamaininnan.”

Tuon vuoden kisa ei minulta unohdu. Nimimerkkikuorista paljastuivat Jani Saxellin, Laura Honkasalon ja Markku Pääskysen yhteystiedot. Miriam-nimimerkin takana oli Maria Peura, jonka kilpailutyöstä kehkeytyi hänen esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön.

Palkinnonjakotilaisuudessa katsoimme toisiamme pitkään ja sovimme tapaamisen. Viikon päästä Strindbergin kahvilassa keskustelimme ensiksi käsikirjoituksesta, sitten kirjailijuudesta ja viimein elämästä itsestään. Rakastuimme, päädyimme kumppaneiksi.

Kirjoituskilpailut ovat valtavan merkityksellinen osa kirjallista kulttuuria. Ne ylläpitävät kirjoittamisen ja lukemisen harrastusta, ne luovat siltaa kirjailijoiden ja lukijoiden välille. Onko pelkkä yhteensattuma, että samanaikaisesti kun kirjallinen kulttuuri on kriisissä, kirjoituskilpailujen merkitys ja julkisuusarvo on supistunut melkein olemattomiin?

J.H. Erkon 2012 kirjoituskilpailun määräaika umpeutuu tänään. Lajina on lyhytproosa. Tiedän, että monet tulostavat tälläkin hetkellä vimmatusti tekstiään. Nimimerkit ”Linnunradan liftari”, ”Cordelia” ja ”Aukile” kiirehtivät postiin ja varmistavat, että postileiman päivämäärä on oikein.

Heissä tämä päivä nostattaa kiihkoa. Pelissä on kaikki tärkeä: kirjallisuus, kirjoittaminen, rakkaus, koko elämä.

Mutta nekin, jotka eivät ehtineet saada tekstiään riittävän valmiiksi, jäävät kuulolle. Kirjoittaminen ei lakkaa koskaan. He ajattelevat: ehkä ensi vuonna minäkin…

Talousuutisointi on nykyään silkkaa propagandaa. Firmojen ja muiden intressiryhmien tiedotteet menevät sellaisinaan mediaan. Saan oudosti kihelmöivää mielihyvää siitä, että seuraan suomalaisten talouslehtien nettisivuja ja koetan selvittää itselleni, mitä oikeasti tapahtuu.

Mutta kirja-alan talousuutiset otan täysin vakavasti, koska tunnen niin monia ihmisiä, joiden elämään nämä muutokset vaikuttavat. Minä olen tietenkin yksi heistä.

Kovin moni ei jaksa nähdä kirjamyynnin kehityksessä enää dramatiikkaa, mutta Kirjakauppaliitto puhuu peräti ”hienosta kirjavuodesta”, mikä on tosiasioiden vääristelyä. Kirja-alan rakennemuutosta sen sijaan on helppo seurata isona, dramaattisena näytelmänä, kun yrityksiä ostetaan ja johtajia vaihdetaan. Kysymys on kuitenkin samasta tapahtumasarjasta.

Jos muutosta tarkastellaan kvartaali ja vuosi kerrallaan, on mahdotonta tehdä oikeita havaintoja. Etäisyys tapahtumiin on liian lyhyt. Kun totean, että kirjallisuudessa sykli on sata vuotta ja kvartaali kestää neljännesvuosisadan, joku ehkä hymähtää: pientä retorista suurentelua.

Mutta tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.

Kirja-alan poikkeuksellinen jakso alkoi vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alussa myynnit jämähtivät paikoilleen, vaikka laajemmalti taloudessa oli meneillään huima nousukausi. Vuonna 2006 alkoi sitten kirjamyynnin pudotus.

Kirja-alalla on meneillään radikaalein muutos miesmuistiin. Mediaympäristö vaihtuu, kustantamisen ja kirjamyynnin ansaintamallit muuttuvat, rakenteet mullistuvat. Myös kirjallisuuden kulttuurillinen asema määritellään uudelleen.

Sanotaan, että historiallinen murros on mahdollista nähdä oikeissa suhteissa vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun tapahtumasarja on päättynyt. Vielä emme tiedä, mitä on tapahtumassa tai edes milloin uusi käänne tapahtuu. Kvartaali, neljännesvuosisata, täyttyy pian, ennen kuin olemme tässä asiassa viisaampia.

Kasvuyrityksiä, uusia toimijoita, uutta tekemisen tapaa tarvitaan – samoin näkemyksiä lukukulttuurin ylläpitämisestä. Kirjailijat kyllä kirjoittavat, pyytämättäkin.

Bruce Springsteen kirjoittaa laulussaan: ”He beseeched his heavenly father to remove the cup of death from his lips.” Hän viittaa tietenkin evankeliumeissa kuvattuun kohtaukseen, jossa Jeesus Luukkaan kirjan 22. luvun mukaan sanoo: ”Isä, ota pois minulta tämä malja.”

Minusta tuntuu, että olen yhtenään samanlaisessa tilanteessa. Tulee jopa halu yleistää: Getsemanen kohtaukseen on tiivistetty universaali psyykkinen jännite, jokaiselle ihmiselle ominainen ja tuttu.

Jos jokin tapahtuma tulee merkitykselliseksi, siihen ei voi mennä kepein mielin ja vihellellen. Muistan millaisia tuskia aiheuttivat kansakoulun ensimmäiselle luokalle astuminen, avioliittoon vihkiminen, akateeminen väitöstilaisuus jne. Kaikilla on lukemattomia tällaisia tilanteita elämänhistoriansa varrella. Tärkeää asiaa ei voi kohdata ilman psyykkistä pakotusta.

Joskus vaikuttaa siltä, että muut kykenevät tähän paremmin. Mutta vakuutan: kaikilla on sama kauhu sydämessään, jotkut vain osaavat peittää sen.

Puhutaan esiintymisjännityksestä. Psykiatrit määrittelevät, että tilapäinen ahdistuneisuus on normaali ja terve reaktiomalli. Siis ohimenevä pikkujuttu, vai?

Minua kiusaa, että tällaisilla puhetavoilla koetetaan pienentää ja latistaa syvää psyykkistä rakennetta. Yllä oleva laulunsäe tekee näkyväksi sen, mikä evankeliumissa on vain vihjattu rivien välissä: ahdistus liittyy kuolemanpelkoon, se on kosmista ahdistusta tuntemattoman, rajattoman edessä.

Lisäksi omalla kohdallani tunnistan toiveen, joka liittyy näihin tilanteisiin: että olisi joku suvereeni säätelijä, joka voisi puuttua asioiden kulkuun ja vapauttaisi minut tekemästä sitä mikä ahdistaa.

Joskus ahdistus kasvaa sellaisiin mittoihin, että on paettava. Muuan ystäväni kertoi äskettäin, kuinka hän nuorena lähti lipettiin ennen määräaikaa treffeiltä, jotka oli saanut sovittua maailman ihanimman tytön kanssa. He eivät koskaan enää tavanneet.

Psyykkisen terveyden ja tasapainon kannalta ei kai ole kuin yksi todellinen vaihtoehto: kuolemanpelko täytyy tunnistaa ja siitä huolimatta astua suoraan kohti ahdistuksen aiheuttajaa. Se on ihmisen osa tässä maailmassa.

KÄVELYMEDITAATIO

Kahden pimeän välissä lepää valo,

kahden kämmenen välistä puhkeaa lootus,

kahden tammen välitse avautuu polku,

kahden ihmisen välistä käy aalto.

Näin on meidän kulkeminen

kakseuksien maailmassa,

kunnes meistä tulee yksi:

se joka olemme

ja se joka emme ole.

WALKING MEDITATION

Between two darknesses rests a light,

between two palms blossoms a lotus,

between two oak trees opens a path,

between two humans enters a wave.

Thus do we have to find our way

in a world of twonesses,

until we become one:

the one that we are

and the one that we are not.

Tarkoitukseni on lähteä Etelä-Ranskaan Luumukylään (Plum Village) ja olla siellä joulunajan ylitse. Olen pari viikkoa retriitillä, jossa noustaan aikaisin, istutaan, kävellään, tehdään pieniä askareita, kuunnellaan ja istutaan. Tavoitteena on tiedostaminen ja läsnäolo hetkessä.

Luumukylä on vietnaminbuddhalainen meditaatiokeskus, jonka on perustanut vuonna 1982 zen-munkki Thich Nhat Hanh. Hän on kansainvälisesti tunnettu opettaja, joka julkaisee kirjoja, pitää retriittejä ja kiertää maailmaa puhumassa.

Thich Nhat Hanh on syntynyt 1926, ryhtynyt munkiksi 16-vuotiaana ja elänyt vaiheikkaan elämän Vietnamin raskaina vuosina. Hän olisi luultavasti saanut Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1967, mutta Martin Luther King ehätti ehdottamaan häntä palkinnon saajaksi, mikä ei komitealle sopinut. Tuona vuonna rauhanpalkinto jäi jakamatta.

Thich Nhat Hanh veti puolueetonta buddhalaista delegaatiota Pohjois-Vietnamin ja Yhdysvaltain välisissä Pariisin rauhanneuvotteluissa 1972–73. Myöhemmin hän työskenteli tarmokkaasti Vietnamin venepakolaisten auttamiseksi.

Thich Nhat Hanh on puhunut toistuvasti myötätunnosta kaikkia ihmisiä kohtaan, minkä vuoksi hän ei halua valita puolta. Samasta syystä Vietnamin sodan aikana buddhalaisia munkkeja tapettiin niin kommunistien kuin antikommunistien toimesta.

Minulle tällä matkalla on kolme tarkoitusta: paeta pinnallista suomalaista joulunviettoa, hiljentyä omaan mieleeni ja kohdata yksi viime vuosisadan merkittävimmistä rauhantekijöistä. Uskon vakaasti, että maailma muuttuu sitä paremmaksi paikaksi, mitä enemmän Thich Nhat Hanhilla on kuulijoita.

Hänen sanomaansa on mahdotonta ymmärtää, ellei pysähdy sitä kuuntelemaan. Luulisi, että olisi pieni asia vastaanottaa yksinkertainen ajatus läsnäolosta ja myötätunnosta, mutta useimmat ihmiset eivät siihen kykene. Näin ainakin minusta näyttää, kun katson nykyistä maailmanmenoa.

En tiedä mikä minua odottaa. Siitä juuri matkustamisessa on kysymys.

Olen harrastanut haasteellista liikuntaa ja syönyt kevyesti, olen käyttänyt kirkasvalolamppua ja mumissut mantroja kynttilänvalossa. Mikään ei ole kuitenkaan ratkaisevasti auttanut ja tuonut olennaista helpotusta mielialaan.

Tänä syksynä kaamosmasennusta ei kuitenkaan ole tullut. Mikä on ollut toisin?

Olen elänyt perhemiehen ja vapaan ammatinharjoittajana elämää. Olen tehnyt kaiken omassa rytmissä. Olen nukkunut pääsääntöisesti kahdeksan tuntia yössä ja joskus hiukan pidempäänkin. Olen harrastanut paljon kevyttä liikuntaa ulkona. Kaikki työaikataulut ovat olleet mukavan leppoisia ja väljiä. Ei painetta, ei stressiä.

Tällaisilla ehdoilla kokemus syksystä on ollut ällistyttävä. Olen tuntenut, kuinka syyspimeän kevyt musta vaippa laskeutuu hellästi päälleni. Olen nauttinut hidastumisesta.

Kaamosmasennus lienee olennaisesti jotain muuta kuin depressio sairautena. Luulisin, että kaamosmasennus syntyy reaktiona ulkoisiin olosuhteisiin. Liian vähän valoa, liian vähän unta, työpaineita, kiirettä, nopeaa ruokaa. Kun olosuhteet muuttuvat, depressiivinen mielentila väistyy.

On olemassa tutkimustietoa, että eläkkeelle jäädessä monien depressio helpottaa. Työterveyslaitoksen tuoreen tutkimuksen mukaan jopa masennuslääkkeiden tarve vähenee merkittävästi välittömästi eläkkeelle jäämisen jälkeen. Mahtaako työkulttuurissamme olla jotain vialla.

Entäpä jos kaamos ja stressaava elämäntapa vaikuttavatkin syvemmin mieleen. Entä jos osa pitkäkestoisista, vakavista ja elämänlaatua heikentävistä depressioista laukeaisi, jos yksilöllä olisi keinoja muuttaa arjen rytmiä.

Tulevina syksyinä en aio kärsiä kaamosmasennuksesta. Pysähdyn kuusikon hämärään, tunnen talvituulen kohisevan. Annan harmaan taivaan levätä hartioilla.

En yritä puskea pimeyden läpi, olen pimeydessä.

Olen katsonut kolmesti Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Suosittelen sitä kaikille adventtiajan hilpeäksi ja vakavaksi pysähdykseksi.

Jos rakastat joulua, saat kitsch-kokemukseesi syvyyttä. Jos inhoat joulua, elokuva puhdistaa tunteesi. Jos olet joulun suhteen välinpitämätön, elokuva antaa kaikille joulun aihelmille uuden eletyn merkityksen.

Joulu on ollut minulle henkilökohtainen ongelma, joka joinakin vuosina kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Se on tyhjänpäiväiseksi muuttuneen luterilaisen tapakulttuurin kasauma, johon liittyy muka välttämättömiä rituaaleja, kuten joulurauhan julistaminen, lahjojen antaminen ja omaisten haudoilla käynti.

Lisäksi monilla perheillä ja yksilöillä on omia rituaaleja, ”joita ilman joulu ei tunnu joululta”, kuten näinä viikkoina voi toistuvasti kuulla. Joillekin rituaalien taakka kasvaa kohtuuttomaksi.

Joulu on kollektiivinen pakkomielle. Minä olen ollut osa tuota pakkomiellettä. Olen kiertänyt tavaratalot hiki selkää pitkin valuen. Olen hakenut Stockmannin herkkuosastolta ne sillit, salaatit ja salamit, jotka ihan välttämättä kuuluvat joulupöytään. Olen ajanut auton Alkon viereen ja valinnut oluet, viinit, snapsit, punssit ynnä muut olennaiset ilojuomat.

Olen juossut ja järjestänyt, jotta joulu tuntuisi joululta, ja ollut kanssaihmisilleni sietämätön. Jo useiden vuosien ajan olen ponnistellut rikkoakseni joulun kaavan – ja olen onnistunut siinä vaihtelevasti.

Kolme viisasta miestä -elokuvan emotionaalinen lataus meni minulle suoraan sieluun. Timo Torikan, Pertti Sveholmin ja Kari Heiskasen esittämien henkilöhahmojen sisäinen ristiriitaisuus vastasi täsmälleen sitä, mitä olen tuntenut jouluna. Onko pakko toteuttaa jotakin kaavaa, kun osallisuus ihmisiin tuntuisi vaativan yhteyden löytämistä omaan sisimpään ytimeen?

Nähtyäni elokuvan totesin itsekseni: kyllä minulle on vielä joulu olemassa. Se vain on täysin erilainen kuin muiden viettämä joulu. Se on hyvin hiljainen, hämärä ja kuunteleva. Sitä ei ehkä pitäisi nimittää jouluksi ollenkaan. Se on pieni näytelmä: syntymän ja kuoleman mysteeri. Se ei kaipaa koristeita.

C.G. Jungin synkronisiteetin käsite on laajalle levinnyt ja muuttunut osaksi arkiajatteluamme, vaikka toisaalta tieteellisen maailmankuvan pohjalta se saatetaan kiistää. ”En usko synkronisiteettiin”, joku sanoo.

Tällaista puhetapaa minä kauheasti kummastelen. Miksi pitää empiirisen maailman ilmiöistä tehdä uskonkysymyksiä? Eikö riittäisi todeta: ”Minulla ei ole kokemusta synkronisiteetista.”

Joskus merkitsevältä tuntuvan yhteensattuman kohdalla lienee kysymys tiedostamattomasta viestinnästä tai tiedostamattomista havainnoista. Mutta ihmiselle olisi kai hyödyllistä pysytellä uteliaana ja tarkastella, voiko synkronisiteettia olla olemassa.

Aloitin tämän blogin pitämisen eräänlaisena vapautumisen projektina. En kertonut kenellekään suunnitelmaani, joka oli seuraavanlainen: pidän vuoden päivät blogia ja sen jälkeen jättäydyn pois oravanpyörästä ts. vapaaksi kirjailijaksi.

Mielessäni pyöri John Lennonin laulu Watching the Wheels, jonka keskeinen idea on inhimillisestä hyörinästä syrjään jättäytyminen. Pohdin ankarasti, miltä kohtaa laulua saisin blogille temaattisen otsikon, kunnes oivalsin: I’m doing fine watching shadows on the wall. Tämän vuoksi merkitsin ”varjoja seinällä”. Olin kovasti mielissäni fraasin kaksikärkisestä referenssistä, vaikka mietin, mahtoiko Lennon tuntea Platonin luolavertausta.

Synkronisiteetti alkoi toimia hämmästyttävällä teholla ja nopeudella. Alle kaksi kuukautta blogin aloittamisen jälkeen sain potkut työpaikastani ja totta totisesti päädyin ulos karusellista.

Näihin aikoihin tapasin muuatta kirjailijaystävääni ja pohdiskelin hänen kanssaan:

”Voiko olla mahdollista, että kun päästät ajatuksen universumiin, se alkaa vaikuttaa ympärilleen ja vaikutukset palaavat takaisin sinun luoksesi”, sanoin.

”Niin”, kirjailijaystävä vastasi, ”ja joskus peräti tuntuu siltä, että universumissa on joku, joka asettaa palapelin palat paikoilleen.”

Näin hänen silmissään hymynpilkkeen ja iloitsin siitä, että asioita voi ymmärtää näin pitkälti samalla tavalla. Tosi ystävää katsoessa näkee ikään kuin itsensä kuvastimessa, sanoo Cicerokin.

Vapautumisen projektini etenee kohti toteutumistaan. Vuosi täyttyy pian, ja sen perässä seuraa lopullinen vapahdus. Jos sinulla on joskus sellainen tunne, että aika ei tahdo riittää, voin antaa kokemukseni pohjalta pienen neuvon.

Istu kehän keskelle. Katso kuinka aika syntyy. Tee aikaa.