Kofeiininsyöjän tunnustuksia

Confessions of a Finnish caffeine eater

Kofeiinin nauttiminen on ainut kemiallinen riippuvuus, joka minulla on jäljellä. Olen tietoisesti pyrkinyt vapautumaan addiktioista ja siinä on ollut monia vaiheita. Myös kofeiinista olen ollut irti useita pitkiä jaksoja mutta aina olen palannut sen turvalliseen huomaan.

Minulla on intohimoinen suhde tuohon piristävään alkaloidiin. Olen opiskellut sen vaikutuksia käytännössä ja teoriassa ja muistan sanoa kaikille tapaamilleni hämähäkeille, että kofeiini on niiden keskushermostolle äärimmäisen vaarallista.

Olen lopettanut kofeiinin käyttämisen lukuisia kertoja. Ehkä olen tavallista herkempi sen vaikutuksille, koska cold turkey -menetelmällä särky ja tärinä lakkaavat ruumiissani vasta neljäntenä päivänä. Olen myös oppinut vieroittautumaan kofeiinista vähitellen ja tarvittaessa pystyn tekemään sen ilman suurempia tuskia kahden viikon kuluessa.

Kun joskus avaudun kanssaihmisille tästä riippuvuudestani, useimmat kohottelevat kummastuneina kulmiaan. ”Tuo mies juo teetä ja puhuu siitä addiktiona.”

Näin todellakin on. Nautin kofeiinin yleensä teen muodossa, joskus harvoin juon espressoa. Mutta addiktio ei ole yhtään vähemmän todellinen, vaikka sen toteuttamiseen tarvitaan pieni määrä varsin mietoa huumetta.

Riippuvuus kehittyy neljällä tasolla. Kemiallinen riippuvuus on kaiken perusta, kofeiiniin se syntyy kolmessa päivässä. Psyykkinen riippuvuus vaatii jo suhteellisen pitkäaikaista käyttöä ja paljon palkitsevia kokemuksia. Sosiaalinen riippuvuus syntyy sosiaalisessa kanssakäymisessä, ja tietyissä tilanteissa on lähes mahdotonta olla nauttimatta yhteistä addiktiivista nautintoainetta. Lopulta kehittyy rikas ja monitahoinen addiktiokulttuuri, esimerkiksi teekulttuuri, viinikulttuuri jne. Mutta ilman kemiallista riippuvuutta ei rakennu kulttuuria. En ole kuullut puhuttavan piimäkulttuurista tai mehukulttuurista.

Addiktion korkeammat tasot ovat viime kädessä syynä siihen, että irrottautuminen on niin vaikeaa. Vaikka kemiallisesti olen päässyt irti kofeiinista, psyykkis-sosiaalis-kulttuuriset riippuvuudet ovat pitäneet minut otteessaan.

En ymmärrä viiniin liittyvää kulttuuria, koska olen vapautunut alkoholista. Mutta teekulttuuri on minulle valtavan merkityksellinen. Teen nauttimisen estetiikka, valmistamisen rituaali, astioiden ulkonäkö, niiden haptiset ominaisuudet, tuoksut, ympäristön äänet ja teetä arvostava seura. Zhejiangin vihreä, Taiwanin oolong, Fukuokan gyokuro, Makaibarin darjeeling, Marrakechin minttutee, venäläinen karavaanitee – kaikilla niillä oma atmosfäärinsä, syvyytensä ja kulttuurillinen rikkautensa.

Matkustaessa olen ollut kovasti pahoillani, kun olen nähnyt teekulttuurin häviämisen. Venäjällä, Egyptissä ja Vietnamissa voi todeta, että aidon teekulttuurin tilalle ovat tunkeutumassa ylikansallisten valmistajien teepussit. Roomassa en yritä saada teetä vaan mukaudun vallitseviin oloihin: un doppio on siellä kulttuurillisesti syvä ja nautinnollinen kofeiinikokemus.

En voi käsittää sellaista, että juodaan mukikaupalla kitkerää suodatinkahvia. Addiktiokulttuurillisena kokemuksena se on liian lattea. Juon sitten teetä tai espressoa, hetken täytyy olla esteettisesti eheä ja kokonainen. Silloin kofeiinin pehmeä kosketus kohottaa minut, nostaa minut ilmaan, antaa painottomuuden tunteen ja sulkee minut lempeään syleilyyn. Silloin riippuvuus saa täyttymyksensä.

 

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Kofeiininsyöjän tunnustuksia

  1. Riippuvaisia tunnustuksia!

    Aamukahviin olen addiktoitunut. Ilman sitä päivä lähtee tahmeasti käyntiin. Tällä hetkellä meillä tehdään keittiöremonttia, joten aamukahvioperaatio on vaivalloinen kun ei ole hellaa, mutta mitäpä en tekisi saadakseni huumettani.

    Minulla on kahvikulttuuri. Ja neljä kahvipannua mutta ei kahvinkeitintä. Paitsi kaksi rikkinäistä.

    Aamukahvin keitän pannulla. Kaksi kuppia. En suodata kahvimasiinalla. Pannukahvissa on tunnelmaa ja tuoksua.

    Päivällä töissä on tarjolla suodatinkahvia, jota joskus juon, yleensä en. Se on pahaa ja kitkerää.

    Muu kahvinjuontini on aamukahvin lisäksi satunnaista mutta rituaalinomaista.

    Kahvilassa juon cappuccinoa tai lattea.

    Viikonloppuisin keitän kahvin pressopannulla kaikessa rauhassa, usein erikoiskahvista, suklaakahvia, tiramisukahvia tai muuta ihanuutta.
    Kun poika tulee käymään keitän maitokahvia, siis espressoa (italialaisesta kahvista) ja kiehuvaa maitoa.

    Joskus kun on tahmea tai muuten vain kahvinhimoinen olo, keitän turkkilaista – tai itse asiassa bosnialais-slovenialaista – kahvia sellaisella pikkupikku turkkilaispannulla, jonka olen ostanut Sarajevosta. Pannun tarvitseman tuhkanhienoksi jauhetun kahvin ostan Hakaniemen hallin kahvimyymälästä. Ei liian tummaa paahtoa.

    Kahvin litkiminen pitkin päivää vie maun koko hommasta. Tarkkaan valittu keittotapa ja keskittynyt kahvinjuonti maksimoi nautinnon.

  2. Neljä kahvipannua mutta ei kahvinkeitintä kuulostaa hyvältä. En ole tullut ajatelleeksi, että ihan vaan kahvinkin ympärille voi kehittyä näin monivivahteista elämää ja merkityksentäyteisiä rituaaleja. Nautinto pitää maksimoida.

  3. Hätäisesti työpaikalla nautittu vaaleapaahtoinen kahvinkeittimellä keitetty litku ei vastaa käsitystäni kahvihetkestä. Kunnon maitokahvi joko kotona tai kahvilassa ja seurana kirja tai ystävä. Silloin kahvi on parasta.

    Ainoa tee, johon voisin addiktoitua, on pu’er.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s