Kolme viisasta miestä

Vihaan omakotitalojen pihoissa lokakuusta maaliskuuhun välkkyviä joululamppuja. Inhoan joulukrääsää, tavaratalojen joulumuzakkia, liian paksuiksi valettuja lahjakynttilöitä, kultahilettä, kimmellystä, piparintuoksua sekä luterilaisen kirkon joutavaa ja onttoa joulusanomaa. Kehotan välttämään perinteisiä epäterveellisiä jouluruokia. Kiellän ottamasta joulukännejä ja aiheuttamasta Suomen lapsille enää enempää traumoja.

Olen katsonut kolmesti Mika Kaurismäen elokuvan Kolme viisasta miestä. Suosittelen sitä kaikille adventtiajan hilpeäksi ja vakavaksi pysähdykseksi.

Jos rakastat joulua, saat kitsch-kokemukseesi syvyyttä. Jos inhoat joulua, elokuva puhdistaa tunteesi. Jos olet joulun suhteen välinpitämätön, elokuva antaa kaikille joulun aihelmille uuden eletyn merkityksen.

Joulu on ollut minulle henkilökohtainen ongelma, joka joinakin vuosina kasvoi ylitsepääsemättömäksi. Se on tyhjänpäiväiseksi muuttuneen luterilaisen tapakulttuurin kasauma, johon liittyy muka välttämättömiä rituaaleja, kuten joulurauhan julistaminen, lahjojen antaminen ja omaisten haudoilla käynti.

Lisäksi monilla perheillä ja yksilöillä on omia rituaaleja, ”joita ilman joulu ei tunnu joululta”, kuten näinä viikkoina voi toistuvasti kuulla. Joillekin rituaalien taakka kasvaa kohtuuttomaksi.

Joulu on kollektiivinen pakkomielle. Minä olen ollut osa tuota pakkomiellettä. Olen kiertänyt tavaratalot hiki selkää pitkin valuen. Olen hakenut Stockmannin herkkuosastolta ne sillit, salaatit ja salamit, jotka ihan välttämättä kuuluvat joulupöytään. Olen ajanut auton Alkon viereen ja valinnut oluet, viinit, snapsit, punssit ynnä muut olennaiset ilojuomat.

Olen juossut ja järjestänyt, jotta joulu tuntuisi joululta, ja ollut kanssaihmisilleni sietämätön. Jo useiden vuosien ajan olen ponnistellut rikkoakseni joulun kaavan – ja olen onnistunut siinä vaihtelevasti.

Kolme viisasta miestä -elokuvan emotionaalinen lataus meni minulle suoraan sieluun. Timo Torikan, Pertti Sveholmin ja Kari Heiskasen esittämien henkilöhahmojen sisäinen ristiriitaisuus vastasi täsmälleen sitä, mitä olen tuntenut jouluna. Onko pakko toteuttaa jotakin kaavaa, kun osallisuus ihmisiin tuntuisi vaativan yhteyden löytämistä omaan sisimpään ytimeen?

Nähtyäni elokuvan totesin itsekseni: kyllä minulle on vielä joulu olemassa. Se vain on täysin erilainen kuin muiden viettämä joulu. Se on hyvin hiljainen, hämärä ja kuunteleva. Sitä ei ehkä pitäisi nimittää jouluksi ollenkaan. Se on pieni näytelmä: syntymän ja kuoleman mysteeri. Se ei kaipaa koristeita.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s