Rakkaudesta ja kirjoituskilpailuista

Varoitus: tämä blogipäivitys sisältää juonipaljastuksen tosikertomukseen ’vuosisadan rakkaustarina’. Aion jakaa kokemuksiani yksilöllisellä ja yleisellä tasolla.

Olen ollut aika monen kirjoituskilpailun raadissa. Tiedän, miten 400–800 kilpailutyöstä seulotaan esiin muutamia mynttäämättömiä kultarakeita.

Huikein kirjoituskisakokemukseni sattui vuonna 2000, kun olin J.H. Erkon novellikilpailun puheenjohtajana. Tekstien joukosta nousi pintaan muuan romaanikäsikirjoitus, jonka kohdalla pysähdyin. Se tuntui erityiseltä. Laitoin sen sivuun ja päätin lukea sen lopuksi uudelleen huolellisesti paneutuen. Tekijäksi oli merkitty ”Miriam”.

Kun raati kokoontui, ilmoitin, että ykkösehdokkaani on Miriam-nimimerkin pienoisromaani. Muut raatilaiset sanoivat, että kyseinen kilpailutyö voidaan karsia teknisin perustein: kysymyksessähän on novellikilpailu, ei romaanikilpailu.

Hiljenin hetkeksi. Ajattelin, että jos mukaudun muun raadin tahtoon, en koskaan saa tietää, kuka on kirjoittanut tämän huikean tarinan. Olin minuutin tai kaksi pohjattoman kuilun reunalla.

Lopulta sanoin muulle raadille: ”Ok, mutta haluan, että Miriam saa kunniamaininnan.”

Tuon vuoden kisa ei minulta unohdu. Nimimerkkikuorista paljastuivat Jani Saxellin, Laura Honkasalon ja Markku Pääskysen yhteystiedot. Miriam-nimimerkin takana oli Maria Peura, jonka kilpailutyöstä kehkeytyi hänen esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön.

Palkinnonjakotilaisuudessa katsoimme toisiamme pitkään ja sovimme tapaamisen. Viikon päästä Strindbergin kahvilassa keskustelimme ensiksi käsikirjoituksesta, sitten kirjailijuudesta ja viimein elämästä itsestään. Rakastuimme, päädyimme kumppaneiksi.

Kirjoituskilpailut ovat valtavan merkityksellinen osa kirjallista kulttuuria. Ne ylläpitävät kirjoittamisen ja lukemisen harrastusta, ne luovat siltaa kirjailijoiden ja lukijoiden välille. Onko pelkkä yhteensattuma, että samanaikaisesti kun kirjallinen kulttuuri on kriisissä, kirjoituskilpailujen merkitys ja julkisuusarvo on supistunut melkein olemattomiin?

J.H. Erkon 2012 kirjoituskilpailun määräaika umpeutuu tänään. Lajina on lyhytproosa. Tiedän, että monet tulostavat tälläkin hetkellä vimmatusti tekstiään. Nimimerkit ”Linnunradan liftari”, ”Cordelia” ja ”Aukile” kiirehtivät postiin ja varmistavat, että postileiman päivämäärä on oikein.

Heissä tämä päivä nostattaa kiihkoa. Pelissä on kaikki tärkeä: kirjallisuus, kirjoittaminen, rakkaus, koko elämä.

Mutta nekin, jotka eivät ehtineet saada tekstiään riittävän valmiiksi, jäävät kuulolle. Kirjoittaminen ei lakkaa koskaan. He ajattelevat: ehkä ensi vuonna minäkin…

 

Advertisements

0 kommenttia artikkeliin ”Rakkaudesta ja kirjoituskilpailuista

  1. Niinpä… Itse olen osallistunut yhteen sun toiseenkin kirjoituskilpailuun – vaihtelevalla menestyksellä ja toivonut, että joku näkisi jotain erityistä teksteissäni. Vihdoin viimein rohkaistuin ja päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni omasta kirjasta, mutta kun en kirjan tekemisestä mitään ymmärrä, päätin lähestyä kustantajia, vaikka tiesin, ettei minun runoilleni sellaista löydy. Siltikin pettymys oli karvas, kun ensimmäinen ”ei sovellu kustannusohjelmaamme” -vastaus tuli.

    Lähes vuotta myöhemmin päädyin kuitenkin omakustanteen tekoon, vaikka niillä ei olekaan kovin hyvä maine. Se on ihan liian helppoa nykyään. Kuka tahansa ”pöljä” voi tehdä kirjan eikä se takaa, että tekijä osaa kirjoittaa. Pakotteena minulla oli kuitenkin kirjan tekemiseen saamani stipendi. Olihan se käytettävä siihen, mihin se oli haettukin. Pian sen jälkeen, kun olin aineiston vienyt kirjapainoon, tuli vielä yhdeltä kustantajalta vastaus.

    Palautteesta näki, että tämä henkilö oli oikeasti lukenut runoni, mutta eivät ne hänenkään mielestään olleet mitenkään erityisiä eivätkä sopineet heidänkään kustannusohjelmaansa.

    Pari päivää itkin tajuttuani, että palautteen antaja oli oikeassa. Kaltaisiani pöytälaatikkorunoilijoita on Suomi täynnä. Ja niin moni meistä haaveilee saavansa tekstejään julki.

    Kirjaprojekti oli kuitenkin jo polkaistu käyntiin enkä voinut sitä enää peruuttaa. Muussa tapauksessa olisin antanut tuon palautteen haudata haaveeni. Olin nimittäin jo varma, etten enää koskaan kirjoita. Tai en ainakaan näytä tekstejäni kenellekään. No, pakottava tarve kuitenkin saa tarttumaan kynään ja laittamaan ajatuksiaan paperille. Vaikka sitten jatkossa vain sinne pöytälaatikkoon. Kirjoittaminen ei lakkaa koskaan.

    Anteeksi tämä tuntemattoman miniromaanin mittainen vuodatus! Kolahti vain tuo tekstisi täysillä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s