Oliko isoisällä sotaneuroosi?

Inhimillinen kärsimys on helppo sivuuttaa. Se käy kivuttomasti: riittää kun sulkee silmänsä tai katsoo toisaalle. Sellainen tapahtuu melkein itsestään, eikä välinpitämättömyydestä oikeastaan halua syyttää muita, jos itsestäkin tuntuu siltä, että tänään en jaksa kantaa tuntemattomien murheita.

Vietnamin sota on tuottanut ihmiskunnalle mittaamattomasti tuskaa ja hajaannusta mutta sentään jotain hyödyllistäkin: psykiatrisen diagnoosin posttraumaattinen stressihäiriö eli englanninkielisenä lyhenteenä PTSD. Ei ole kovinkaan uusi havainto, että sotakokemukset voivat aiheuttaa ihmisen psyykeen vakavia, vaikeasti korjattavia vammoja, mutta sellaiset psykiatrian historiaan kuuluvat käsitteet kuin ”kranaattikauhu”, ”taisteluväsymys” ja ”sotaneuroosi” eivät ole olleet parhaita mahdollisia työkaluja kokemuksistaan kärsivien auttamiseen.

Amerikkalaisten veteraanien hoidossa kehitetty diagnostiikka johti siihen, että vuonna 1980 esiteltiin käsite PTSD, jota on sen jälkeen tutkittu paljon ja josta on ollut apua myös muunlaisten vaikeiden traumojen tunnistamisessa.

Jos vaikkapa Suomessa olisi jatkosodan jälkeen ollut enemmän ymmärrystä ihmisen psyykestä, jälleenrakennus olisi toteutettu vähemmän kirein leukaperin ja suurten ikäluokkien lapsuus olisi saattanut muodostua onnellisemmaksi. Mutta koska näin ei ollut, jotkut kärsivät yhä isien ja isoisien stressihäiriöstä. ”Isä hakkasi veljeä ja kutsui minua huoraksi.”

Mikäli psyykkisestä traumasta tullaan tietoiseksi, luulisin, että sen vaikutus on mahdollista katkaista kolmanteen sukupolveen. Mutta jos ei tulla, seuraukset ulottuvat vieläkin pidemmälle.

Yhdysvalloissa Vietnamin veteraanit ovat väestöryhmä, jossa itsemurhaan päätymisen todennäköisyys on kaikkein suurin. Epävirallisten arvioiden mukaan heistä yli 200 000 on tehnyt itsemurhan sodan jälkeen, ja luku kasvaa koko ajan. Se on kohta viisinkertainen kaatuneiden määrään verrattuna.

Ihmisen psyyke on tavattoman hauras, ja kun se on rikkoutunut, sitä ei tahdo saada eheäksi. Olen ollut pasifisti niin pitkään kuin olen kyennyt itsenäiseen mielipiteen muodostukseen. Mutta kun ajattelen näitä ihmisten sisimpään kätkeytyviä vammoja ja pohdin, kuinka paljon rikkimenneitä sieluja ympärillämme onkaan, esimerkiksi maahanmuuttajia jotka ovat paenneet sotaa kotimaastaan, vakaumukseni entisestään vahvistuu ja voin vain antautua myötätunnolle heitä kohtaan.

Tarkkailen itsessäni tätä tunnetilaa. Huomaan, että myötätunto on erikoinen muodostelma: sen lämmin, tervehdyttävä vaikutus leviää ympäristöön, mutta sen ytimessä on viiltävä tuska. Miten se on sinne joutunut?

 

Mainokset

Yksi kommentti artikkeliin ”Oliko isoisällä sotaneuroosi?

  1. Olen itse ns. suuria ikäluokkia, ja ikäpolvenihan oli hyvin armoton sodassa olleille vanhemillemme: ”Miksi menitte!” Ja nyt huudamme kilvan sotia pakeneville maahanmuuttajille: ”Miksi tulette!” Milloin ihmisarvolle annetaan tilaa?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s