Lynkkauksen anatomia

Minua vaivaa tavattomasti nykyisen median ja sosiaalisen median toiminta niitä yksilöitä kohtaan, jotka ovat tehneet virheen tai rikoksen. Ei tunnu riittävän se, että heidän toimiinsa puututaan asianmukaisella hallinnollisella menettelyllä tai että heidän rikkeensä laatu arvioidaan juridisessa prosessissa.

Lisäksi heidät pitää työntää julkisuuden mankelin lävitse tavalla, jossa saattaa olla häpäisemisen, koston tai kiusaamisen piirteitä. Voi vain kuvitella, miltä näistä ihmisistä tuntuu. Asiaankuuluvien seuraamusten lisäksi he joutuvat kärsimään julkisuuden kohtuuttomat seuraamukset.

Jos Merja Ailuksen tai Pekka Himasen sanotaan joutuneen mediassa lynkatuksi, ajattelemme, että tämä on metaforinen puhetapa: koetamme kuvaannollisesti ilmaista julkisen reaktion voimakkuutta.

Mutta minä väitän, että kysymys ei ole pelkästä metaforasta. Heidät on kirjaimellisesti lynkattu.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton on eritellyt lynkkauksen anatomiaa. Hän selostaa todellisia välikohtauksia, joissa uhri on menettänyt henkensä, ja viittaa tilastoihin, joiden mukaan Yhdysvalloissa lynkattiin liki neljätuhatta ihmistä vuosina 1889–1930.

Hän selittää, miten lynkkausmieliala syntyy. Se on kollektiivinen tunne, joka kumpuaa turhautumisesta.

Jokin joukko on turhautunut kyvyttömyyteensä toteuttaa inhimillisiä perustarpeitaan. He tuntevat turvattomuutta, heiltä puuttuvat aineelliset edellytykset tyydyttävään elämään tai he eivät enää ymmärrä maailman menoa ympärillään. Jokin yhteiskunnallinen muutos on saattanut heidät sietämättömään epävarmuuteen.

Tarvitaan syntipukki, jota voidaan syyttää vaikeuksista, ongelmista ja turvattomuudesta. Syntipukki erottuu sosiaalisesti riittävän selvästi lynkkausjoukosta. Tämä mahdollistaa sen, ettei häneen tarvitse suhtautua myötätuntoisesti vaan hänet voidaan dehumanisoida eli häntä ei nähdä enää samalla tavoin ihmisarvoisena kuin me muut.

Dehumanisaation psykologinen prosessi on esimerkiksi rasismin ja sotavankien huonon kohtelun taustalla ja saattaa tällöin olla merkki pysyvästä asenteesta. Mutta milloin tahansa kärjistyneissä sosiaalisissa suhteissa vastapuoli voidaan äkkiä nähdä ei-ihmisenä tai ainakin vähemmän ihmisenä kuin itse. Silloin hänen tilanteeseensa ei tarvitse eläytyä.

Media tekee sen aina uudestaan: kun esiintyy väärinkäytöksiä tai kohtuuttomuuksia, valitaan syntipukki ja piinataan hänet hengiltä. Sosiaalinen media ja lukijoiden laaja joukko liittyvät lynkkausporukkaan.

Ja ne ihmiset, joilla on tallella hiukan säädyllisyyttä, tuntevat hienoisen katumuksen pistoksen, kun kaikki on ohi. Mutta kohta ollaan taas täysillä lynkkauspuuhissa.

 

Advertisements

3 kommenttia artikkeliin ”Lynkkauksen anatomia

  1. Hyvä kirjoitus! Julkinen raatelu vaikuttaa myös kohteiden omaisiin. Sosiaalisessa mediassa vaaditaan myös, että kaikki ovat samaa mieltä, jos haluavat kuulua porukkaan. Päivi Räsänen pitää tuomita epäihmiseksi ja Dalai-lamaa palvoa, vaikka tämäkään ei hyväksy homoutta.

  2. Erittäin hyvä ja asiallinen kirjoitus tärkeästä aiheesta, jota olen myös itse pohdiskellut pitemmän aikaa.

  3. Samaa mieltä. Ahdistun aina niiden puolesta, joitten EPÄILLÄÄN tehneen jonkun virheliikkeen elämässään, ja sitten sitä tutkitaan ja tutkitaan ja tutkitaan, julkisesti. Joskus sitten ollaan iloisia, kun vihdoinkin teko on saatu todistettua, ja jos ei saada, tutkitaan ja tutkitaan, kunnes surullisina se haudataan. Vähentääkö tämä julkisuus rikollisuutta? Kenestä se on hauskaa? Ehkä joku psykopaatti on riemuissaan, kun saa paistatella julkisuudessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s