Luopumisesta

Iskelmästandardin ikivihreässä tulkinnassaan David Lee Roth laulaa gigolosta, joka tekee perustavan huomion: kun loppu tulee, elämä jatkaa kulkuaan yksilöstä piittaamatta. ”Life goes on without me.” Lohdullista tässä havainnossa on se, että se koskee kaikkia yhtäläisesti, ei vain seuralaispalveluja tuottavia yksityisyrittäjiä.

Luopuminen on välttämätöntä, ja usein voi todeta, että ihmiset aiheuttavat itselleen suuria kärsimyksiä, kun eivät hyväksy tätä periaatetta. Koko elämähän on luopumista: fyysinen kunto rapautuu, lapset lähtevät maailmalle, tulee potkut työpaikasta tai jää eläkkeelle, leskeytyy, sairastuu vakavasti, tietää pian kuolevansa.

Vai onko tässä ihmisten kesken temperamenttieroja? Ehkä jotkut kykenevät ryntäämään eteenpäin, aina seuraavaan vaiheeseen. Minulle se ei onnistu.

Olen äskettäin joutunut työnantajan kehotuksesta luopumaan työpaikasta, jossa ehdin olla kymmenen vuotta. Tämän seikan läpikäyminen tapahtuu yllättävän hitaasti.

Järkeilevä ääni tajunnassani sanoo, että muutos on hyvästä. Se antaa tilaa uudelle, ja itse luopumiseen on hyvä tottua, jottei joskus päädy ylitsepääsemättömään kriisiin. Joku saattaa eläkkeelle jäädessään pudota mustaan aukkoon, olen kuullut tällaisia tarinoita.

Mutta emotionaalinen prosessi ei tottele järkeilyä. On vaikeaa, ajoittain lähes sietämätöntä, luopua vaikkapa siitä vaikutusvallasta, joka minulla kustantamon työntekijänä on ollut: millaisia kirjoja suomalaiset saavat syksyllä luettavakseen. Nämä kädet ovat muovanneet, pidelleet lankoja, torjuneet ja antaneet – mitä niillä nyt tekee?

Tulee mieleen monia iäkkäitä ja edesmenneitä sukulaisia, jotka testamentin tai ennakkoperinnön kautta ovat halunneet vielä viimeksi jättää kädenjälkensä tähän maailmaan. On nähty pöyristyttäviä taloudellisia järjestelyjä jäljellejäävien mieliä kuohuttamaan. Muuan sukulaismies ilman rahanpuutetta halusi juuri ennen voimien lopullista ehtymistä hakata metsää ja jättää jäljet erään saaren herkkään luontoon. Siellä metsäkoneen kulku-urat näkyvät varmasti ainakin 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ehkä pitempäänkin.

Ei kai ole suurempaa viisautta kuin pystyä irrottamaan otteensa maailmallisista asioista silloin kun on sen aika. Ei tarvitse muuta kuin olla valmis katsomaan ja toteamaan: näin nuo asiat nyt menevät, enkä minä halua vaikuttaa niihin millään tavalla.

Jospa istun aloillani ja tutkin tätä havaintoa siihen asti, kunnes se läpäisee koko olemukseni. Olla, takertumatta. Nähdä, liikuttamatta. Tehdä, pyrkimättä.

 

Mainokset

Henkisistä opettajista

Olen seurannut monia henkisiä opettajia – etäisyyden päästä. Olen tarkkaillut, minne he menevät ja minne oppilaansa johdattavat.

Ja katso: ihmisen usko on suuri. Mutta halu uskoa on vieläkin suurempi. Muuan guru väittää elävänsä henkiravinnosta (prana), mutta salassa hän ahmii ruokaa. Selibaattia ylistävä mestari on todellisuudessa seksiaddikti, joka viettelee yhä uusia naisia saadessaan heitä seuraajikseen. Maailmaa syleilevän rakkauden apostoli pitää tarkkaan huolta siitä, että korkeat kurssimaksut on suoritettu tilille, eikä maksa avustajilleen senttiäkään palkkaa.

Miten se aina meneekin näin.

Jeesus Nasaretilainen oli juutalaisen lahkon perustaja, joka tuskin osasi aavistaa liikkeensä myöhempää karmivaa historiaa. Hän käytti tyypillisiä lahkojohtajien keinoja: manipulointia, suggestiota, silmänkääntötemppuja.

Jeesus epäilemättä oli taitava, karismaattinen puhuja, ja hän kykeni manipuloimaan suuriakin väkijoukkoja. Suggestion avulla hän sai ihmiset pauloihinsa ja uskotteli ruokkivansa heidät kylläisiksi muutamalla leivällä ja kalalla, vaikka kukaan ei saanut mitään suuhunsa.

Hänellä oli tietämystä psykosomaattisista oireista. Hän tunnisti katatonisia ja toiminnallisia häiriöitä ja tiesi, että hän saattoi väliaikaisesti poistaa oireet, vaikka toipuminen tuskin jäi pysyväksi. Aikalaiset uskoivat halvatun tai riivatun ihmeenomaiseen parantumiseen.

Erikoisen taitavasti Jeesus rakensi suggestion, joka liittyi hänen lähestyvään kuolemantuomioonsa ja sen täytäntöönpanoon. Toistuvasti hän kertoi, mitä tulisi tapahtumaan, ja seuraajat uskoivat näkevänsä juuri sen.

On varmaan tarpeetonta yrittää jälkikäteen määritellä, mikä persoonallisuushäiriö Jeesuksella oli, mutta aivan varmasti jokin. Jos mies julkisella paikalla väittää olevansa Jumalan poika, joko hänen todellisuudentajunsa on hämärtynyt tai hän valehtelee patologisesti.

1970-luvulta lähtien vaikuttanut U.G. Krishnamurti käänsi opetuksen ja guruuden idean ylösalaisin ja vei johtopäätöksensä yli kaikkien rajojen. Hän sanoi: ”Ei ole mitään ymmärrettävää, ei ole valaistumista. Älkää tulko tänne, minulla ei ole teille mitään annettavaa.”

U.G. halusi purkaa kaikista perimmäisistä kysymyksistä mystiikan, koska mihinkään niistä ei voinut vastata. Niihin vastaamisessa ei ollut mitään mieltä. Huolellisen käsiteanalyysin kautta hän osoitti jopa sen, ettei minuutta ole olemassa. Ihmisen luonnollinen tila on ajatuksista riippumatonta olemista, eikä kysely tai erittely tuo siihen mitään selvyyttä tai merkitystä.

Tämä maailma on gurujen. Ei varmaan ihmetytä se, että myös U.G.:n kaltaisella antifilosofilla on innokkaita kannattajia. Ihmiset turvautuvat henkisiin opettajiin eivätkä halua ottaa täyttä vastuuta omasta elämästään.

 

Virheiden tunnustaminen

Eräs liike-elämän konsultti kertoi minulle, ettei ole koskaan tavannut johtajaa, joka olisi myöntänyt tehneensä virheen. Tämä tieto tuntuu vakavalta ja oireelliselta.

Johtajiksi tietenkin valikoituu erityisen kyvykkäitä yksilöitä, mutta on vaikea kuvitella, etteivät he tekisi ollenkaan virheitä. Johtajien väärillä ratkaisuilla saattaa olla valtavan suuria taloudellisia vaikutuksia, kuten Nokian eri vaiheissa, ja kukapa ne ottaisi vapaaehtoisesti omalle kontolleen. Myös poliitikkojen ja kuntapäättäjien virheistä saattaa koitua seurauksia järkyttävissä mittasuhteissa.

On monia muitakin ammatteja, joissa on havaittavissa samansuuntaista tendenssiä, ellei sitten virheiden kieltäminen ole kerta kaikkiaan kansallinen erityispiirre. Joku varttunut opettaja tai tutkija, esimerkiksi professori, erikoislääkäri, arkkitehti, ministeri, kirjallisuusarvostelija tai korkea virkamies tuskin kovin kerkeästi rupeaa tunnustamaan virheitään. Jos ihminen samastuu asemansa tuomaan auktoriteettiin, hän voi luulla, että se on hänen oma ominaisuutensa, eikä tajua, että asiantuntijuus on vain osa roolia.

Ymmärrystä ja hallintaa on aina vähemmän kuin tietämättömyyttä ja kaaosta.

Virheiden tunnustamisesta voi olla hyötyä. Joka uskaltaa sen tehdä, osoittautuu työyhteisössä reiluksi jätkäksi ja saavuttaa saman tien kollegoiden myötätuntoa ja kannustusta. Kun tunnustaa pieniä virheitä, isommat voivat jäädä niiden katveeseen.

Ilman mitään skeptistä veistelyä voi todeta, että virheiden julkinen tunnustaminen johtaa yleensä hyviin tuloksiin. Siten on mahdollista prosessoida asioita eteenpäin, ottaa opikseen, toimia seuraavalla kerralla paremmin jne.

Mutta kaikkein rankin juttu tapahtuu silloin kun tiimellys on ohi: kun dramaattiset käänteet on koettu ja tomu on laskeutunut. Ilta pimenee, talo asettuu, ulkoa kantautuu enää vaimeita ääniä. On niin hiljaista, että voit kuulla omat sydämenlyöntisi. Olet yksin ajatustesi ja tunteittesi kanssa etkä voi sille mitään, että ne kääntyvät siihen tiettyyn suuntaan. Ehkä kiroat itseksesi, ehkä tuntoasi kirvelee, ehkä kadut, ehkä haluaisit kääntää ajan taaksepäin.

Kaikkein vaativinta on tunnustaa virheensä itselleen. Silloin teot ja niiden vaikutukset joutuu ottamaan täysimääräisinä vastaan. Silloin ei ole ketään, joka vakuuttaisi, että sinä tahdoit kuitenkin hyvää ja pyrit parhaimpaan.

Tähän kohtaan elämässä kannattaa pysähtyä, vaikka se tuntuisi epämukavalta. Tämä on se bottom line: katumus ja jossittelu eivät auta. On vain katsottava, mitä tulikaan tehtyä.

Kärsimyksen lakkaaminen

Harjunpää ja rautahuone -romaanin alkukohtauksessa Matti Yrjänä Joensuu on tallentanut tilanteen, jossa ollaan yksilöllisen kärsimyksen äärireunalla. Lukiessa tulee tunne, että tällaista epätoivoa ei minkäänlainen katharsis saata puhdistaa.

Rikosylikonstaapeli Harjunpää pitelee käsissään pariviikkoisen vauvan ruumista. Kysymyksessä on ehkä kätkytkuolema, mutta myös henkirikoksen mahdollisuus roikkuu ilmassa. Vanhempien tuska lävistää asunnossa kaiken, ja tilanne on räjähdysherkkä. Harjunpää pelkää vanhempien taholta hysteeristä kohtausta tai väkivaltaista purkausta ja tuntee samalla ihmisen eksistentiaalisen ahdistuksen syvyyden.

Elämä on kärsimystä, näin kuulemma buddhalaiset sanovat. Heidän keskeinen käsitteensä on dukkha. Väärinymmärrys tällä kohtaa vaikuttaa ilmeiseltä, ja se ehkä perustuu siihen, miten itämaiden filosofiaa tuotiin 1800-luvulla länteen ja miten se sekoittui esimerkiksi Schopenhauerin pessimismiin.

Dukkha merkitsee kärsimystä mutta sen lisäksi levottomuutta, ahdistusta ja monenlaista kalvavaa osittaisuutta. Kärsimys katsoo monin kasvoin. Se on läsnä silloin kun elämä on epätäydellistä, siis aina.

Ikääntyminen, sairaus ja läheisen kuolema ovat kärsimystä, jonka tunnistamme. Mutta Siddhartha Gautama sanoi, että myös se, mitä pidetään onnellisuutena, on dukkhaa.

Tässä kannattaa pysähtyä.

Täytät kauppakeskuksessa kärryn ihanilla tavaroilla ja tuot ne kotiin. Myös se on kärsimystä.

Allekirjoitat uuden asunnon kauppakirjan ja tunnet paisuvan, huikaisevan tunteen. Myös se on kärsimystä.

Ajat upouuden Audi A5:n kotiin ja jätät sen ylpeänä pihan parkkiruutuun. Myös se on kärsimystä.

Avaat pullon parasta viiniä, olet viimeinkin saanut tehtyä vaikutuksen siihen ihmiseen, jota olet havitellut jo pitkään, ja tiedät, että tämä ilta on vain teidän. Myös se on kärsimystä.

Hyvin suuri osa maailman buddhalaisista elää sellaista elämää, jota me mielimme nimittää kärsimykseksi. Kambodža, Myanmar, Sri Lanka, Vietnam, Kiina. Mutta kuka näkee kärsimyksen meidän elämäntavassamme?

Olen kiinnittänyt huomiota onnellisuustutkimuksiin. Professorit ja instituutit julkaisevat raporttejaan ja vakuuttavat, että onnellisia on näin ja näin monta prosenttia. Jotkut ovat tutkitusti onnellisempia kuin toiset.

Kumpi valinnoista tekee sinut onnellisemmaksi? Omistusasunto vai vuokra-asunto? Maalla vai kaupungissa? Avioliitto vai avoliitto? Lapsia vai ilman? Auto vai joukkoliikenne? Palkkatyö vai yrittäjä?

Niin kauan kuin täytät mielessäsi onnellisuuskartoituksen kysymyslomaketta, et voi vapautua siitä levottomuudesta, siitä tunnekuonasta, joka värittää elämää. Gallupien määrittelemää onnellisuutta ei ole olemassakaan, se on fiktiota, jonka haluamme luoda itsellemme.

Ihminen voi tehdä paljon itse. Takertumattomuus on hyvä asenne. Jokapäiväistä kärsimystä voi helposti lisätä itselleen, mutta kun tämän huomaa, se saattaakin alkaa vähentyä.

Silti jotkut joutuvat kohtaamaan kohtuuttoman suuren kärsimyksen, kuten Harjunpää-esimerkissä. On ihme, että sellaisesta voi selviytyä. Viime kädessä kärsimyksestä ei voi vapautua omilla ponnistuksillaan. Kun kärsimys lakkaa, sen vain huomaa ja se tuo mukanaan vapautumisen tunteen.