Ei enää kaamosmasennusta

Minulla on ollut taipumus kärsiä pimeästä vuodenajasta. Jo ennen kuin kaamosmasennus-sana tuli muotiin, muistan, että vuoden viimeiset kuukaudet ovat säännönmukaisesti tuntuneet valtavan raskailta.

Olen harrastanut haasteellista liikuntaa ja syönyt kevyesti, olen käyttänyt kirkasvalolamppua ja mumissut mantroja kynttilänvalossa. Mikään ei ole kuitenkaan ratkaisevasti auttanut ja tuonut olennaista helpotusta mielialaan.

Tänä syksynä kaamosmasennusta ei kuitenkaan ole tullut. Mikä on ollut toisin?

Olen elänyt perhemiehen ja vapaan ammatinharjoittajana elämää. Olen tehnyt kaiken omassa rytmissä. Olen nukkunut pääsääntöisesti kahdeksan tuntia yössä ja joskus hiukan pidempäänkin. Olen harrastanut paljon kevyttä liikuntaa ulkona. Kaikki työaikataulut ovat olleet mukavan leppoisia ja väljiä. Ei painetta, ei stressiä.

Tällaisilla ehdoilla kokemus syksystä on ollut ällistyttävä. Olen tuntenut, kuinka syyspimeän kevyt musta vaippa laskeutuu hellästi päälleni. Olen nauttinut hidastumisesta.

Kaamosmasennus lienee olennaisesti jotain muuta kuin depressio sairautena. Luulisin, että kaamosmasennus syntyy reaktiona ulkoisiin olosuhteisiin. Liian vähän valoa, liian vähän unta, työpaineita, kiirettä, nopeaa ruokaa. Kun olosuhteet muuttuvat, depressiivinen mielentila väistyy.

On olemassa tutkimustietoa, että eläkkeelle jäädessä monien depressio helpottaa. Työterveyslaitoksen tuoreen tutkimuksen mukaan jopa masennuslääkkeiden tarve vähenee merkittävästi välittömästi eläkkeelle jäämisen jälkeen. Mahtaako työkulttuurissamme olla jotain vialla.

Entäpä jos kaamos ja stressaava elämäntapa vaikuttavatkin syvemmin mieleen. Entä jos osa pitkäkestoisista, vakavista ja elämänlaatua heikentävistä depressioista laukeaisi, jos yksilöllä olisi keinoja muuttaa arjen rytmiä.

Tulevina syksyinä en aio kärsiä kaamosmasennuksesta. Pysähdyn kuusikon hämärään, tunnen talvituulen kohisevan. Annan harmaan taivaan levätä hartioilla.

En yritä puskea pimeyden läpi, olen pimeydessä.

 

Mainokset