Evoluutio, aivot ja kirjoittaminen

Modernin viestintäympäristön huima kehitys herättää huolestumista kirjallisen kulttuurin puolesta. Jos tietokone kirjoittaa jo uutisia, kuka niitä sitten lukee? Mihin koneet pian pystyvät? Innovaatioiden tahti kiihtyy, ihmisen pää menee pyörälle, hän stressaantuu ja ahdistuu.

Hetkinen, eipäs hätäännytä.

Syvemmältä tarkasteltuna huoli osoittautuu turhaksi: jos emme kirjoita, emme ole enää ihmisiä. Sivistystä ja kulttuuria ei ole olemassa ilman kirjoitustaitoa. Ja barbaareiksi emme tahdo.

Kirjoittaminen ja lukeminen tulevat aina säilymään. Muodot vain muuttuvat, niin kuin nyt on tapahtumassa.

Esihistoriallinen ihminen rupesi puhumaan, kun aivojen ja puhe-elinten toiminta mahdollisti sen. Tämä tapahtui ehkä satatuhatta vuotta sitten. Tieteen arvoituksia on se, miksi kirjoitustaito kehittyi kovin myöhään. Ihmisaivojen evoluutio olisi tarjonnut edellytykset paljon aiemmin, mutta kirjoitettu kieli on ollut olemassa vasta viitisen tuhatta vuotta.

Sivilisaation ja kirjoitustaidon synty ajoittuvat samaan aikaan. Minä en pidä sitä sattumana. Kirjoittamisen kyky oli olemassa, kunnes sille tuli tarve.

Amerikkalainen neurotutkija Mark Changizi on esittänyt, että puhe, musiikki ja kirjoitus eivät muodosta aivoissa omia erityisiä järjestelmiänsä. Ne ovat kulttuurillisia rakenteita, mutta aivojen tasolla ovat olemassa syvemmät järjestelmät, joka ovat syntyneet evoluution paljon varhaisemmista tarpeista.

Changizi selittää esimerkiksi, että kirjoitus perustuu visuaalisten hahmojen tunnistamisen järjestelmään. Se on osa luonnollisessa ympäristössä orientoitumista ja selviämistä.

Aivojen toiminnan kannalta lukeminen ja kirjoittaminen on ihme. Ne aktivoivat aivoja paljon monipuolisemmin kuin perinteisesti on selitetty (vasen aivolohko). Kuvailevan tai muuten ilmaisuvoimaisen tekstin lukemisen on todettu stimuloivan eri aistien alueita: haju, kuulo, motoriikka.

Kirjoitan monella välineellä ja huomaan, että ne vaativat erilaista paneutumista. Olen vakuuttunut, että ne kehittävät aivojen eri osia ja ammentavat erilaisista luovuuden lähteistä.

Kymmensormijärjestelmä läppärin näppäimistöllä on melkein liian helppo tapa: näpyttelen nopeammin kuin ajattelen, ja tekstiä on sitten paljonkin muokattava. Kävelylenkillä jokin kesken oleva juttu lähtee itsekseen kehittymään, ja silloin kirjoitan tekstiä mielessäni ja koetan painaa sen samalla muistiin. Mutta kun ryhdyn varta vasten sanelemaan uuden teknologian mahdollistamalle älykkäälle sovellukselle, se tuntuukin yllättävän vaikealta kirjoittamistavalta. Päätän, että tätä minun on paljon harjoiteltava.

Muistikirjaan käsin kirjoittaminen on hidasta, pohdiskelevaa ja nautinnollista. Tutkimusten mukaan käsin kirjoittaminen kehittää aivoja monipuolisesti: motorisia ja visuaalisia kykyjä, ideointikykyä jne. Näin tapahtuu iästä riippumatta.

Vanha polku luovuuden lähteelle on löydetty uudestaan: kirjoita käsin, kirjoita hitaasti, kirjoita kaunokirjoituksella.

 

Kirjoittajan uudet välineet

Minulla oli ennen tapana paljonkin suunnitella kirjoittamista. Ajattelin aina, että menen mökille ja antaudun kirjoitustyölle, koska siellä saan olla lähellä luontoa ja rauhallinen mielentila synnyttää paljon ideoita.

En koskaan kirjoittanut mitään. Istuskelin, samoilin, soutelin.

Jossain vaiheessa tapahtui muutos. Nykyään kirjoitan mökillä ja tien päällä varsin paljon. Vetäydyn maalle tai pois tutusta ympäristöstä useita kertoja vuodessa ja tekstiä syntyy. Työn tekeminen ei ole paikkaan sidottua, mistä jaksan yhä uudelleen iloita.

Monet kirjailijat ovat työskentelytavoiltaan konservatiivisia. Minäkin rakastan muistikirjoja, laadukasta paperia ja hyviä huopakyniä, mutta uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet inspiroivat minua erityisellä tavalla.

Kirjoitustyö on mullistunut reilussa kahdessa vuosikymmenessä ensiksi henkilökohtaisten tietokoneiden tullessa, sitten internetin myötä. Aivan viime vuosina kehitys on kiihtynyt entisestään.

Muistan toki, millainen harras uurastuksen tuntu oli ennen materiaalin hankinnassa ja asiatarkistusten teossa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistot, Yliopiston kirjasto, Helsingin Sanomien leikearkisto, ensyklopediat. Joskus piti jopa valokopioida kirjoja. Triviaalin tiedonhankinnan työläyttä en silti kaipaa.

Internetin moninaiset palvelut, älypuhelimen sovellukset ja pilveen tallentaminen merkitsevät työskentelytapojen uudistumista. Uusia mahdollisuuksia tulee ulottuville niin nopeassa tahdissa, että niitä todellakin kannattaa seurata ja hakea itselle sopivia luovia ratkaisuja.

Johanna Vehkoo kuvaa teoksessaan Painokoneet seis!, mitä toimittajan työskentely-ympäristölle on tapahtumassa. Avoin data ja kansalaismedia haastavat lehtimiehen luomaan maailmaan uudenlaisen suhteen.

Myös kirjailijoille merkitsee haastetta se, miten he hakevat kosketuspintaa sosiaaliseen ympäristöönsä: yhteiskuntaan, sosiaaliseen mediaan, lukijoihin. Mutta ihan perustyökalutkin ovat vaihtumassa. Antti Tuuri ja Sakari Issakainen taitavat olla viimeiset kirjailijat, jotka naputtavat tekstiään mekaanisella kirjoituskoneella. Tästä toki heitä suuresti kunnioitan.

Olen käynnistämässä isohkoa kirjallista työtä. Minulla ei ole sen suhteen minkäänlaisia aikatauluja, mutta tiedän, että uusimmat muistiinpano- ja tallennusmenetelmät tekevät tästä työprosessista erilaisen kuin aiemmat.

Kirjoitustyön materiaalia voi sanella, kuvata, skannata, linkittää, kirjoittaa sormella tabletin näytölle ja tallentaa sen jälkeen esimerkiksi Dropboxin, SugarSyncin tai Evernoten kaltaisiin palveluihin sujuvasti käytettäviksi. Taustatyö on muuttunut joutuisammaksi ja muistiinpanot ovat digitaalisessa muodossa valmiina työstettäviksi.

Kirjoittajan välineet ovat nykyään niin moninaiset, ettei ole enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta. On aika toteuttaa suunnitelmat.

 

 

Rakkaudesta ja kirjoituskilpailuista

Varoitus: tämä blogipäivitys sisältää juonipaljastuksen tosikertomukseen ’vuosisadan rakkaustarina’. Aion jakaa kokemuksiani yksilöllisellä ja yleisellä tasolla.

Olen ollut aika monen kirjoituskilpailun raadissa. Tiedän, miten 400–800 kilpailutyöstä seulotaan esiin muutamia mynttäämättömiä kultarakeita.

Huikein kirjoituskisakokemukseni sattui vuonna 2000, kun olin J.H. Erkon novellikilpailun puheenjohtajana. Tekstien joukosta nousi pintaan muuan romaanikäsikirjoitus, jonka kohdalla pysähdyin. Se tuntui erityiseltä. Laitoin sen sivuun ja päätin lukea sen lopuksi uudelleen huolellisesti paneutuen. Tekijäksi oli merkitty ”Miriam”.

Kun raati kokoontui, ilmoitin, että ykkösehdokkaani on Miriam-nimimerkin pienoisromaani. Muut raatilaiset sanoivat, että kyseinen kilpailutyö voidaan karsia teknisin perustein: kysymyksessähän on novellikilpailu, ei romaanikilpailu.

Hiljenin hetkeksi. Ajattelin, että jos mukaudun muun raadin tahtoon, en koskaan saa tietää, kuka on kirjoittanut tämän huikean tarinan. Olin minuutin tai kaksi pohjattoman kuilun reunalla.

Lopulta sanoin muulle raadille: ”Ok, mutta haluan, että Miriam saa kunniamaininnan.”

Tuon vuoden kisa ei minulta unohdu. Nimimerkkikuorista paljastuivat Jani Saxellin, Laura Honkasalon ja Markku Pääskysen yhteystiedot. Miriam-nimimerkin takana oli Maria Peura, jonka kilpailutyöstä kehkeytyi hänen esikoisromaaninsa On rakkautes ääretön.

Palkinnonjakotilaisuudessa katsoimme toisiamme pitkään ja sovimme tapaamisen. Viikon päästä Strindbergin kahvilassa keskustelimme ensiksi käsikirjoituksesta, sitten kirjailijuudesta ja viimein elämästä itsestään. Rakastuimme, päädyimme kumppaneiksi.

Kirjoituskilpailut ovat valtavan merkityksellinen osa kirjallista kulttuuria. Ne ylläpitävät kirjoittamisen ja lukemisen harrastusta, ne luovat siltaa kirjailijoiden ja lukijoiden välille. Onko pelkkä yhteensattuma, että samanaikaisesti kun kirjallinen kulttuuri on kriisissä, kirjoituskilpailujen merkitys ja julkisuusarvo on supistunut melkein olemattomiin?

J.H. Erkon 2012 kirjoituskilpailun määräaika umpeutuu tänään. Lajina on lyhytproosa. Tiedän, että monet tulostavat tälläkin hetkellä vimmatusti tekstiään. Nimimerkit ”Linnunradan liftari”, ”Cordelia” ja ”Aukile” kiirehtivät postiin ja varmistavat, että postileiman päivämäärä on oikein.

Heissä tämä päivä nostattaa kiihkoa. Pelissä on kaikki tärkeä: kirjallisuus, kirjoittaminen, rakkaus, koko elämä.

Mutta nekin, jotka eivät ehtineet saada tekstiään riittävän valmiiksi, jäävät kuulolle. Kirjoittaminen ei lakkaa koskaan. He ajattelevat: ehkä ensi vuonna minäkin…

 

Kirjoittamisen avaruus

Kirjoittamisen usein toistettu perusoppi kuuluu seuraavasti: mieti mikä on kohderyhmä. Valitettavan monet kirjoittajat noudattavat tätä ohjetta.

Poliittinen kolumnisti, lifestyle-toimittaja ja murrerunoilija ryhtyvät tekstintekoon pohdiskellen, mikä parhaiten vetoaa heidän kohderyhmäänsä. He laativat jälleen kerran palstantäytettä samoin argumentein, samoin sanamaalailuin ja samoin leukailuin, joita heidän lukijansa ovat jo oppineet odottamaan. He siis kirjoittavat tekstin, joka tavallaan on ollut jo olemassa.

Joka haluaa kirjoittaa jotain merkityksellistä, ei ajattele lukijoita. Hän antaa mennä: hän luo kynällänsä maailman.

Olen ollut Helsingin Sanomien vakituinen avustaja joskus silloin, kun lehti vielä kasvatti levikkiään ja teki sivumäärän puolesta ennätyksiä lähes viikoittain. Puhuttiin, että sunnuntain Hesarilla oli miljoona lukijaa. Kun sain juttuni pyhänä kulttuuriosaston avaussivulle, ajatus sykähdytti mieltä: minulla oli miljoona potentiaalista lukijaa.

Ajan myötä suhteellisuudentaju kasvoi ja potentiaaliset lukijat painuivat takaisin mielikuvituksen onkaloihin. Todellisten lukijoiden osuus oli ehkäpä promillen kymmenesosa, eivätkä he antaneet palautetta.

Uusi media tarjoaa kirjoittamiselle näkyvämmän kosketuspinnan. Internetissä ilmestyviin artikkeleihin liitetään kommentteja, kirjoitukset linkittyvät toisiinsa, keskustelu velloo herkeämättä. Ja sosiaalinen media tulee väistämättä muuttamaan sitä, miten miellämme kirjoittamisen, lukemisen ja tekstin olemuksen.

Bloginpitäjänä minulla on aputyökaluja, joilla saan tietoa todellisista lukijoista. Näen, mitä kautta he ovat löytäneet kirjoitukseni, milloin he ovat sen huomanneet ja mitkä aiheet eivät ole heitä kiinnostaneet.

Voin esimerkiksi todeta, että kevätkauden 2011 luetuimpia artikkeleitani olivat Pornopädi ja Suihkulähteet pulppuavat. Molemmat käsittelevät seksuaalisuuteen liittyviä asioita, mikä selittänee korkeaa listasijoitusta. Lisäksi jotkut kevään tullen puutarhaansa suihkulähdettä havitelleet päätyivät jälkimmäisen artikkelin lukijoiksi ja epäilemättä pettyivät.

Satunnainen lukija on näin tullut minulle tutuksi, olkoonkin että hän on usein yhä anonyymi, mutta hyvä niin. Hän on tuonut minulle monta ilahduttavaa yllätystä.

Blogialustan työkalujen keräämää dataa tarkkailemalla osoittautuu, että markkinointi- ja tiedotusopin perinteinen viestintäkaavio on puutteellinen. Tekstin lukija ei ole se joka on kohderyhmää vaan lähes kuka tahansa.

Tässä tulee todeksi kynälle ryhtymisen suurin viehätys. Meillä on kirjoittamisen avaruus, valtava, tutkimaton.