Joan Baez palasi Vietnamiin

Joan Baezin laulut ja kuvat 1960-luvulta pysäyttävät minut ja saavat minut tunteelliseksi. Joe Hill kaikuu korvissani. Uskon parempaan maailmaan, kun katson Baezin kulkevan käsikynkkää Martin Luther Kingin kanssa.

Muutama vuosi sitten internetissä alkoi liikkua videoita, joissa hän laulaa Finlandia-hymnin koskettavilla sanoilla: A song of peace for lands afar and mine. Uskon, että väsymätön rauhanaktivisti sai maassamme paljon uusia sydämiä puolelleen.

Äskettäin yhdysvaltalaismediaan levisi tieto, että Joan Baez oli palannut Vietnamin pääkaupunkiin Hanoihin 40 vuoden jälkeen. Hän vieraili samassa bunkkerissa, jossa hän pelkäsi henkensä puolesta joulukuussa 1972 amerikkalaisten massiivisten pommitusten aikana.

Yhdeksän vuorokauden ajan Baez meni hotellistaan joka yö pommisuojaan. Hän sanoo, että loputtomasti tärähtelevässä suojassa ateistitkin alkoivat rukoilla.

Loppuvuodesta 1972 Pariisin rauhanneuvotteluissa oli meneillään kova vääntö. Henry Kissinger sanoi: ”Rauha on käsillä.” Richard Nixon määräsi ennennäkemättömän rajut pommitukset jouluksi.

Pahaksi onneksi Joan Baez oli seurueineen juuri Hanoissa Pohjois-Vietnamin hallituksen kutsusta. Hän palasi hengissä kotimaahansa ja puhui järkyttyneenä laajamittaisesta murhaamisesta.

Uransa alussa Joan Baez oli tavattoman suosittu ja keskeinen folk-musiikin sanansaattaja. Hyvin pian hän alkoi toimia myös poliittisesti. Hän lähti rohkeasti mustien kansalaisoikeusliikkeeseen silloin, kun muut valkoiset esiintyjät halusivat uransa vuoksi tai kaiken varalta pitää rakoa. Vietnamin sodan vastaiseen rauhanliikkeeseen hän osallistui täysillä.

Baezin aktivismin johdonmukaisuus osoittaa poikkeuksellista luonteen voimaa. Hänet on nähty Lähi-idässä, Tšekkoslovakiassa ja Sarajevossa silloin kun tarvittu rauhan ja ihmisoikeuksien puolestapuhujaa. Jopa 9/11 iskujen jälkeen hän jaksoi toivoa USA:lta väkivallattomia ratkaisuja.

Tällaisia taistelijoita aikamme tarvitsee: ihmisiä jotka puolustavat pysyviä arvojaan aikojen kääntyvissä tuulissa. Ilman vihaa, ilman väkivaltaa.

 

Tumputtajako presidentiksi?

Olen hidas reagoimaan. Minulla on sellainen henkinen rakenne, että prosessointi ottaa aikansa. Mutta ylihuomiseen saakkahan tämä on yhä ajankohtainen kysymys: kenet sinä haluat presidentiksi. Ja: onko sinun ehdokkaasi koskaan masturboinut?

Kun Mikko Kuustonen laukaisi, että armeijassa oppii ainoastaan syömään munkkia ja tumputtamaan peiton heilumatta, minusta tuntui, että hän osui naulan kantaan. Mutta niin ei olisi saanut sanoa. Rankkaa palautetta on sadellut.

Olen luullakseni käynyt armeijan samoihin aikoihin kuin Kuustonen, ja meidän sukupolvemme kokemus armeijasta on pitkälti samanlainen. En ole tavannut ketään ikäistäni miestä, joka olisi sanonut, että intin käymisessä olisi ollut jotain järkeä.

Sellaista toki olen kuullut, että armeijassa voi saada hyvän johtajakoulutuksen, josta on hyötyä vastuullisissa yhteiskunnallisissa ja liike-elämän tehtävissä. Hah! Saako tälle nauraa.

Olin lyhyellä viikonloppulomalla intistä kun kävin katsomassa Milos Formanin elokuvatulkinnan Hair-musikaalista. Liian vähän nukkuneen ja muutenkin piinatun varusmiehen hermostolle se oli raju kokemus ja meni suoraan syvälle. Kun elokuvan loppukohtauksessa newyorkilainen hippi George Berger joutuu Vietnamin sotaan, eläydyin tähän roolihenkilöön niin intensiivisesti, että kuvittelin olevani hän.

Mikko Kuustosen tokaisu on puheaktina moniselitteinen. Jos et ymmärrä ironiaa tai sarkasmia, et pysty käsittämään, mitä hän tarkoitti.

Minä voin selittää.

Mikko teki sanallisesti peace-merkin. Pekka Haavisto on tehnyt samoin käymällä siviilipalveluksen.

Yhteiskunnan ilmapiiri on muuttunut. Nykyään tulee helposti sellainen tunne, että veteraanit ja maanpuolustushenkiset ihmiset ovat jotenkin pyhitettyjä. Kyllä menneiden sukupolvien virheitä ja nykyisiä ahdaskatseisia mielipiteitä pitää pystyä tarkastelemaan kriittisesti.

Tämä kysymys on poliittinen: kummalle annat enemmän painoa, maanpuolustus- vai rauhantyölle. Minä otan käden taskusta ja nostan kaksi sormea ylös.