Herkkä persoonallisuustyyppi

Esiin on pulpahtanut keskustelu, vaikuttaako oppilaan temperamentti koulumenestykseen. En muista kouluajoiltani 1970-luvulta, että olisin joutunut varsinaisesti kärsimään introverttiydestäni. Opettajat olivat sen verran herkkävaistoisia, että he antoivat puheenvuoron niillekin, jotka eivät olleet kaikkein kärkkäimpiä sitä ottamaan.

Asiansa osaavat opettajat tajuavat tämän varmasti edelleen.

Spontaania keskustelun tarvetta näyttää kuitenkin olevan paljon siitä päätellen, että Elaine Aronin klassikkoteoksen The Highly Sensitive Person (1996) suomennos Erityisherkkä ihminen (Nemo 2014) on noussut kirjakauppojen myyntilistoille. Ekstroverttien hallitsemassa yhteiskunnassa on tullut aika nähdä monenlaisten temperamenttien edut ja ulottuvuudet.

Ujous, sisäänpäinkääntyneisyys ja herkkyys näyttävät kuuluvan yhteen mutteivät yksiselitteisesti. Lapsena ja nuorena olin ujo mutten ole sitä enää. Syventymistä ja hiljaista yksinäisyyttä kaipaan edelleen niin paljon, että myönnän olevani introvertti ja herkkätuntoinen. Jos joku nimittää minua eristäytyneeksi tai sulkeutuneeksi, katson sen panetteluksi.

Aronin alkuperäisen käsitteen ”highly sensitive person” kääntäminen näyttää ongelmalliselta, ja suomennos on tältä osin epäonnistunut. Lyhenne HSP on ehtinyt jo jossain määrin yleistyä, ja sen käyttöä voi suositella. Luontevasti suomenkielisenä vastineena ehdottaisin käsitettä herkkä persoonallisuustyyppi.

Temperamenttien eroista käytävässä keskustelussa pitäisin tärkeimpänä sitä, että ihmisten yksilöllisiä ominaisuuksia tarkasteltaisiin arvottamatta ja leimaamatta. Toimivassa, avoimesti keskustelevassa ja humaanissa yhteiskunnassa on tarjolla jokaiselle temperamentille sopivia tehtäviä. Kaikki me kaipaamme sisimmässämme aitoa vuorovaikutusta.

 

Mainokset

Hetken kokemus: mindfulness ja flow

Olin syyskuun alussa mindfulness-kurssilla. Tiesin etukäteen, mitä tuollainen kurssi pitää sisällään, mutta menin mukaan osallistuakseni, jakaakseni yhteisen kokemuksen.

Mindfulness on yhä enemmän esillä. Siitä haetaan apua työssä jaksamiseen ja psyykkisiin ongelmiin. Sen toivotaan tuovan elämänlaatuun parannusta.

Käytännössä mindfulness merkitsee meditaatiota ja meditaation kaltaisia tekniikoita, rentoutumista ja oman fyysis-psyykkisen kokonaisuuden parempaa tiedostamista. Normaalisti tässä edetään yksinkertaisin, konkreettisin harjoituksin. Minä puhun itselleni usein pelkästään istumisesta (zazen).

Mindfulness-sana ja tietoisuustekniikat ovat levinneet paljolti yhdysvaltalaisen lääketieteen professorin Jon Kabat-Zinnin ansiosta. Hän puolestaan on saanut perusopetuksensa vietnaminbuddhalaiselta munkilta Thich Nhat Hanhilta.

Olen kuullut anekdootin, jonka mukaan mindfulness-sana lähti lentoon sattumalta. Thich Nhat Hanh itse käytti kirjansa käsikirjoituksessa sanaa concentration (keskittyminen), kunnes hänen kustannustoimittajansa kysyi, sopisiko mindfulness kuvaamaan tätä henkistä tilaa, jota paalin kielellä kutsutaan sanalla sati.

Länsimaisesti suuntautuneet psykologit ovat pohdiskelleet, miten suhtautuvat toisiinsa psyykkiset tilat mindfulness ja flow. Molemmille on ominaista huomion voimakas kiinnittyminen nykyhetkeen.

Joidenkin mielestä mindfulness ja flow ovat jokseenkin sama asia, toisten mielestä niissä on paljon yhtäläisyyttä, ja kolmansien mukaan ne ovat toisilleen täysin vastakkaisia. On joskus haluttu selittää mindfulnessin eroavan flowsta sikäli, että siinä on tekevän minän lisäksi tarkkaileva minä – tietoisuus on ikään kuin jakautunut kahteen. Flow-kokemuksen imussa sitä vastoin saattaa hävitä tietoisuus paitsi ympäristöstä myös itsestä.

Kun olin Etelä-Ranskassa sijaitsevassa Luumukylän meditaatiokeskuksessa, Thich Nhat Hanh sanoi: ”I never miss a step.” Hän tarkoitti, että kävellessään hänen tietoisuutensa ei hajaannu edes yhden askeleen ajaksi. Kun tarkkailin hänen liikkumistaan, puhumistaan ja elehtimistään, saatoin hyvin uskoa tämän.

Mutta hänen kirjoissaan tai luennoissaan ei esitetä, että toimiva ja tarkkaileva minä olisivat erillisiä. Buddhalaisen käsityksen mukaan mieli on yksi ja jakamaton. Tietoisuus täyttää hetken, ja siinä on kaikki.

Luulisi, että näin yksinkertainen opetus olisi helppo tavoittaa. Onkin päinvastoin: hajottavien ja puoleensa vetävien virikkeiden vuoksi nykyihmisen on lähes mahdotonta pysyä eheästi omassa itsessään.

Mutta tiedostaminen on myös ihmismielen luonnollinen tila. Sen voi tavoittaa toiminnallisen asenteen kautta. Kun istut, istu. Kun syöt, syö. Kun juot teetä, juo teetä. Kun haravoit pihaa, haravoi pihaa.

Ja kun flow tempaa sinut mukaasi, ole siinä virtauksessa.

 

Oliko isoisällä sotaneuroosi?

Inhimillinen kärsimys on helppo sivuuttaa. Se käy kivuttomasti: riittää kun sulkee silmänsä tai katsoo toisaalle. Sellainen tapahtuu melkein itsestään, eikä välinpitämättömyydestä oikeastaan halua syyttää muita, jos itsestäkin tuntuu siltä, että tänään en jaksa kantaa tuntemattomien murheita.

Vietnamin sota on tuottanut ihmiskunnalle mittaamattomasti tuskaa ja hajaannusta mutta sentään jotain hyödyllistäkin: psykiatrisen diagnoosin posttraumaattinen stressihäiriö eli englanninkielisenä lyhenteenä PTSD. Ei ole kovinkaan uusi havainto, että sotakokemukset voivat aiheuttaa ihmisen psyykeen vakavia, vaikeasti korjattavia vammoja, mutta sellaiset psykiatrian historiaan kuuluvat käsitteet kuin ”kranaattikauhu”, ”taisteluväsymys” ja ”sotaneuroosi” eivät ole olleet parhaita mahdollisia työkaluja kokemuksistaan kärsivien auttamiseen.

Amerikkalaisten veteraanien hoidossa kehitetty diagnostiikka johti siihen, että vuonna 1980 esiteltiin käsite PTSD, jota on sen jälkeen tutkittu paljon ja josta on ollut apua myös muunlaisten vaikeiden traumojen tunnistamisessa.

Jos vaikkapa Suomessa olisi jatkosodan jälkeen ollut enemmän ymmärrystä ihmisen psyykestä, jälleenrakennus olisi toteutettu vähemmän kirein leukaperin ja suurten ikäluokkien lapsuus olisi saattanut muodostua onnellisemmaksi. Mutta koska näin ei ollut, jotkut kärsivät yhä isien ja isoisien stressihäiriöstä. ”Isä hakkasi veljeä ja kutsui minua huoraksi.”

Mikäli psyykkisestä traumasta tullaan tietoiseksi, luulisin, että sen vaikutus on mahdollista katkaista kolmanteen sukupolveen. Mutta jos ei tulla, seuraukset ulottuvat vieläkin pidemmälle.

Yhdysvalloissa Vietnamin veteraanit ovat väestöryhmä, jossa itsemurhaan päätymisen todennäköisyys on kaikkein suurin. Epävirallisten arvioiden mukaan heistä yli 200 000 on tehnyt itsemurhan sodan jälkeen, ja luku kasvaa koko ajan. Se on kohta viisinkertainen kaatuneiden määrään verrattuna.

Ihmisen psyyke on tavattoman hauras, ja kun se on rikkoutunut, sitä ei tahdo saada eheäksi. Olen ollut pasifisti niin pitkään kuin olen kyennyt itsenäiseen mielipiteen muodostukseen. Mutta kun ajattelen näitä ihmisten sisimpään kätkeytyviä vammoja ja pohdin, kuinka paljon rikkimenneitä sieluja ympärillämme onkaan, esimerkiksi maahanmuuttajia jotka ovat paenneet sotaa kotimaastaan, vakaumukseni entisestään vahvistuu ja voin vain antautua myötätunnolle heitä kohtaan.

Tarkkailen itsessäni tätä tunnetilaa. Huomaan, että myötätunto on erikoinen muodostelma: sen lämmin, tervehdyttävä vaikutus leviää ympäristöön, mutta sen ytimessä on viiltävä tuska. Miten se on sinne joutunut?

 

Kuka uskaltaa katsoa pimeään

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, kirjoitti Eino Leino kaksikymmenvuotiaana. En varmaan ole ainut, jonka herkkiä sydänkieliä nämä säkeet ovat koskettaneet, varmaankin juuri silloin kun itsesoimaus on kirvellyt tuntoa.

Mutta psykologisesti väite on kestämätön. Lähes päivittäin tiedotusvälineissä kohtaamme sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei voi mitenkään palauttaa luonteen heikkouteen: kouluampujia, perheen surmaajia, ”erityistä raakuutta” osoittaneita yksilöitä.

Olen päätynyt jokseenkin vastakkaiseen käsitykseen. Pahuus näyttää olevan ihmisyyden ytimessä, ja sieltä se nousee esiin heti kun tarkkaavaisuus ja eettinen läsnäolo hiukankin herpaantuvat.

Ehkä pahuudeksi nimittämämme käyttäytymismallit on koodattu ihmisen perimään, sillä olemassaolon kamppailussa ne antavat etua. Koska kysymys on syvimmistä vieteistä, järjestäytynyt yhteiskunta ei pysty niitä täysin hillitsemään.

Ihailen hollantilaisen dokumenttiohjaajan Coco Schrijberin rohkeutta. Vuonna 2001 ilmestyi hänen Vietnamin amerikkalaisista veteraaneista kertova elokuvansa First Kill, jonka esittämä kuva sodan psykologiasta on häkellyttävän tosi ja ennennäkemätön. Schrijber uskaltaa kysyä vaikeimmatkin kysymykset.

Jotkut veteraaneista kaipaavat takaisin sotaan ja sanovat, että lähtisivät sinne koska tahansa uudestaan. Sodan kiihko on jäänyt heillä veriin. ”Tappaminen on parempaa kuin seksi”, eräs heistä sanoo.

Elokuvan teemat kokoaa ja lausuu ääneen Michael Herr, entinen Vietnamin-kirjeenvaihtaja, joka tunnetaan sotamuistelmastaan Dispatches. Hän on myös elokuvien Full Metal Jacket ja Apocalypse Now käsikirjoittaja.

Hän kuvailee, että sodan ylittämätön tunnekokemus ei ole päästänyt häntä otteestaan ja hän on henkisesti jäänyt kiinni Vietnamiin. Sota on kiehtova, hän sanoo, muutenhan nuoret miehet sukupolvi toisensa perään eivät lähtisi sinne niin innoissaan.

Kokemansa perusteella Herr arvioi, että kuka tahansa meistä saattaisi tehdä saman kuin raaimmat sotilaat. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, he ovat tavoittaneet sotiessaan kauneutta, merkitsevyyden kokemuksia ja mielihyvää.

Ihmiset, jotka pystyvät selkeästi erottamaan hyvän ja pahan, pitävät yllä psykologista suojausta, Herr määrittelee. Mutta se, joka kohtaa todellisuuden ympärillään, voi vain olla hämmentynyt, pohjattoman hämmentynyt.