Alcoholic Nation – kansa joka vaalii alkoholismia

Minua askarruttaa suomalainen alkoholismi. Olen huolestunut sen laajoista ja syvistä haittavaikutuksista. Kärsin suunnattomasti joutuessani sen kanssa tekemisiin. Tunnen itseni voimattomaksi silloin kun haluaisin saada aikaan muutoksen.

Minulle on muodostunut vahva käsitys, että koko suomalainen yhteiskunta on sairastunut alkoholismiin. Katson itseni asiantuntijaksi sikäli, että olen suomalainen ja olen kaiken ikäni seurannut enemmän ja vähemmän kohtuullista käyttöä, niin rahvaanomaista kuin sivistynyttä ryypiskelyä.

Somalialaislähtöinen toimittaja Wali Hashi on poikkeavasta näkökulmastaan tehnyt osuvia havaintoja, ja siksi hänen puheenvuoronsa on herättänyt runsasta keskustelua.

Aloitin itse säännöllisen alkoholinkäytön tultuani täysi-ikäiseksi. Määrät olivat aluksi melko pieniä, mutta nuoruuden uteliaisuus vei helposti ylilyönteihin. Ikävuosina 25–30 käytin selvästi liikaa alkoholia. Sen jälkeen olin taas mielestäni ns. kohtuukäyttäjä eli join yhtä paljon kuin muutkin. 34-vuotiaasta eteenpäin alkoholinkäyttöni väheni olennaisesti elämäntapavalintojen myötä, ja 40-vuotiaana lopetin kokonaan alkoholin nauttimisen.

Absolutismi on minun kohdallani väärä sana. Miellän siten, että olen vapautunut alkoholinkäytön sosiaalisista pakkorakenteista. Aluksi se ei ollut helppoa, mutta nykyään tunnen kepeää elämänriemua silloin, kun muut miettivät ottaisko vai eikö ottais.

On hyvin tunnettua, että jos perheessä on alkoholisti, myös muut perheenjäsenet sairastuvat. Juopon vaimo voi alkaa itsekin ryypätä, mutta vaikkei näin kävisi, hän sairastuu rinnakkaisriippuvuuteen. Alkoholistin lapsista tulee helpommin alkoholisteja.

Psykologiset riippuvuusrakenteet vaikuttavat laajemmalti siten, että koska Suomessa on hyvin paljon alkoholisteja, heidän vaikutuksensa läpäisee sosiaalisen verkoston ja koko yhteiskunnan. Tuskin kukaan on suojassa alkoholistien suoranaisilta ja välillisiltä vaikutuksilta. Me olemme kaikki yhtä suurta alkoholistiperhettä.

Suomessa alkoholismin monet muodot kätkeytyvät kohtuukäytön nimiin. Monipuolisesti taiteita harrastavan naisen on välttämättä saatava joka ilta pari lasillista viiniä. Hän ei kerro, että joinakin iltoina menee koko pullo. Viskientusiasti tarkkailee lasistaan tisleen, turpeen ja tynnyrin hienoja vivahteita mutta huomaa jotain olevan vialla vasta sairastuttuaan maksakirroosiin. Sauna- ja iltapäiväkaljat sekä ruoan kanssa juotava viini kuuluvat normaaliin seurustelukulttuuriin ja nostavat viikoittaista kulutusta. Ja joskus on ihan vaan pakko saada kunnon kännit.

Olen väsynyt suomalaisiin alkoholismin peittelypuheisiin. Ärryn juopottelevien porukoiden mekastuksesta puistoissa, kaduilla, junassa ja ylipäätään kaikkialla minne minulla pitäisi olla vapaa, häiriötön pääsy. Olen surullinen, kun näen perheitä terassilla vanhemmat voimallisessa kesäisessä nousuhumalassa.

Lainsäätäjän ja viranomaisten antamat rajoitukset eivät varmaankaan tuo ratkaisua. On selvää, että suomalaisten tulisi sisäistää joukko ehdottomia kieltoja, joista he ovat itse vastuussa. Alkoholinkäyttöön liittyvä sosiaalinen koodistomme kaipaa paljon korjaamista.

En kirjoita tätä siksi, että tuntisin itseni muita paremmaksi. Kuten yllä käy ilmi, olen itse juopotellut eniten silloin kun minulla on ollut pieniä lapsia. Tätä kadun enkä saa tekemättömäksi. Mutta voisiko virheistä oppia?

 

Halkaistu elämä

Olen ollut paljolti family man, vaikka en ole siinä aivan esimerkillisesti onnistunut. Pidän monia perhearvoja tärkeinä ja olen melkein aina viihtynyt perheessä. Olen saanut lapsilta merkitystä itselleni ja hienoja kuvia muistojen albumiin.

Puolet suomalaisista avioliitoista päättyy eroon. Jos menet naimisiin ja nostat samalla ison asuntolainan, otat melkoisen taloudellisen riskin. Avoliittojen kohdalla luvun täytyy olla suurempi, koska pariutumisen muotona se on löyhempi ja olemukseltaankin ainakin nuorella iällä kokeileva. Olen ollut kerran avioliitossa, ja nykyään olen omantunnon ja sydämen liitossa ilman institutionaalisia vahvistuksia.

Pienessä taloyhtiössämme on kuusi perhettä, joista ainoastaan yksi on eheä ydinperhe. Tietenkin on hyvä, että perhemalli mukautuu yhteiskunnan muuttuessa, mutta kunkin perheen kohdalla ei aina ole kysymys tietoisesta valinnasta. Ajaudutaan kriisiin ja sen jälkeen outoon perhetilanteeseen, jossa olemista ruvetaan opettelemaan. Uudenmallisissa perheissä jännitteet ovat monimutkaisia. Kun katson ympärilleni, ajattelen, mikä hemmetti tässä ajassa on vikana.

Ja kuitenkin olen ehdottomasti sitä mieltä, että epäonnistunutta parisuhdetta ei pidä jatkaa. Kun yhdessäolon mahdollisuudet on kartoitettu ja todettu olemattomiksi, ei edes lapsien vuoksi kannata pysytellä yhdessä. Se vain lisää kaikkien ahdinkoa.

Avioero leikkaa tarinan kahtia: on aika ennen ja jälkeen. Vaikka olen viime vuodet koettanut rakentaa toimivaa uusperhettä, tunnen sisimmässäni, että lopullista eheytymistä en voi enää saavuttaa. On toki mukavia ja täyteläisiä hetkiä, mutta kun ajatus siirtyy johonkin muistoon ennen sitä, sisimmässä vihlaisee. Sielu on viilletty, elämä on halkaistu.

Aikuisella on keinoja käsitellä tällaisia tuntoja ja päästä eteenpäin, mutta lapsille kaiken täytyy olla vielä paljon vaikeampaa. He vain eivät sano sitä ääneen.

Erään tuttavaperheen kolme lasta kokivat vanhempien avioeron kouluikäisinä. Heistä kaksi on kärsinyt vakavista psyykkisistä häiriöistä, jättänyt koulun kesken, ja vasta vuosien vaikeuksien ja oireilujen jälkeen he ovat vähitellen saamassa elämän syrjästä kiinni.

Viimeksi on raportoitu sellaisesta ilmiöstä, että lapsia annetaan huostaan uuden perheen tieltä. En usko, että tällaisiin ratkaisuihin päädytään kevein perustein, mutta en myöskään voi olla säälimättä niitä lapsia ja nuoria, joiden tuska on kovempi kuin se, mitä heidän vanhempansa ovat valmiita kohtaamaan.

Ex-vaimon kanssa sovittiin, että minä kerron tulossa olevasta avioerosta lapsille. Joskus mietin, miten kävikin niin: miksi juuri minä, miksei yhteen ääneen tai ilmoituksena taivaalta. Se oli elämäni vaikein hetki, ne olivat raskaimmat koskaan lausumani sanat. Muistan kirkkaat katseet, jotka eivät kysyneet, eivät esittäneet vastalauseita eivätkä itkeneet. Niihin vain nousi mykkä varjo.

Kaksinaismoralismia

Onko tipaton tammikuu pitänyt? Tekeekö tiukkaa? Onko viinahammasta kolottanut?

Olen nauttinut suunnattomasti suomalaisen kirjallisuuden juopottelukohtauksista. Nummisuutarin Eskon ensimmäinen humala, vänrikki Koskela vetää vaihteen kakkoselle, muurari Hiltunen saarnaa, Sepe ja Valtteri törpöttelevät saaressa ja hiekkakuopalla.

Kirjallisesta ryypiskelystä olen löytänyt suurta komiikkaa. Sankari saa siivet selkäänsä ja kohoaa korkeuksiin. ”Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta.”

Todellisessa elämässä olen jokseenkin tympääntynyt juoppoihin. Jos tämä kuulostaa kaksinaismoralismilta, olkoon se sitä. En jaksa kuunnella humaltuneiden horinoita. Ja kun jossakin poksautetaan kuohuviinipullo juhlan kunniaksi: hohhoijaa, tätäkö se on taas. Myöhemmin illalla mieleen pulpahtelee muita interjektioita.

Olen joutunut läheisiin kosketuksiin liian monen alkoholistin kanssa, normijuopoista suuremmin lukua pitämättä. Enkä usko, että olen tässä maassa ainoa laatuani. Jos omien vanhempien alkoholismilta on säästynyt, aina jossain on juoppo setämies, veli, sisko tai naapuri, joka tulee silloin kun ei kutsuta.

Tipaton tammikuu on suomalaisen kaksinaismoraalin uusi oiva perinne. Helmikuussa sitten taatusti korkki narahtaa. Aina löytyy hyviä verukkeita juomiseen, sen todistavat punaposkinen viinintuntija ja viskientusiasti, jolla on maksakirroosi, sekä after skissä viihtyvä laskettelija.

Suomessa juodaan enemmän viinaa kuin koskaan, puhdasta alkoholia yli kymmenen litraa henkeä kohti vuodessa eli koskenkorvapullo viikossa jokaiselle vauvasta vaariin. Jos puolet kansalaisista ei juo ollenkaan, toinen puolisko on pelkkiä suurkuluttajia. Alkoholin kulutus on viisinkertaistunut vuodesta 1960. Sosiaalisella näyttämöllä jälki on karmeaa.

Meikäläiseen alkoholikulttuuriin kuuluu, että kaikkien on ryypättävä. Jos ei ota, se pitää selittää jotenkin (auto, antibioottikuuri). ”En halua alkoholia”, on tahditon vastaus.

Olin kerran kutsuilla, joissa kukaan ei juonut. Nautittiin herkulliset ruoat, ja siinä kohdassa kun tavanomaisissa juhlissa olisi ryhdytty toden teolla pullojen tyhjentämiseen, ei ollutkaan muuta tehtävää kuin seurustella iloisten ja terveiden ihmisten kanssa. Se oli raikkaasti päihdyttävä kokemus.

Olen jo pitkään ihmetellyt, miksei mikään puolue ota raittiusaatetta ohjelmaansa. Siitä tietenkin seuraisi puolueelle harras ja ikävä imago, ja poliittisesti se olisi epäviisasta. Suomalainen alkoholikulttuuri on kuitenkin pakko muuttaa toisenlaiseksi. En tiedä, kuka sen tekee, mutta on välttämättömät minimivaatimukset, jotka pitäisi saada käyttöön välittömästi: 1§ Herooisia juoppoja ei ihannoida. 2 § Alkoholisti-sanan käyttökynnystä on alennettava, ei herjaamistarkoituksessa vaan siksi että ongelma voidaan tunnistaa. 3 § Lasten nähden ei ryypiskellä eikä kärsitä krapulaa. 4 § Nuorten juopottelua ei pidä sallia.

Näillä suojellaan ainoastaan syyntakeettomia. Kohtuu- ja kohtuuttomat käyttäjät ottakoot vaarin itsestään.