Nuoruuden, keski-iän ja vanhuuden liha

”Nuoruuden liha on kiinteä ja valpas”, kirjoitti kerran eräs runoilija. Kun ikää karttuu, tämän lauseen kääntöpuoli tulee yhä selvemmin esille.

Jos elonpäivien vähenemistä ei oteta lukuun, minusta ikääntyminen tuo etupäässä hyviä asioita ulottuville. Sellaisia joita nuoruudessa ei voinut kuvitellakaan.

Muistan, että kaksikymppisenä jo nelissäkymmenissä olevat naiset näyttivät vanhoilta. Heissä oli mahdotonta havaita mitään puoleensavetävää.

Ihmeellistä katsella heitä nyt uusin silmin. Varttumisen suuria rikkauksia on se, että alkaa nähdä viehättävinä kaikenikäiset naiset: nuoret, keski-ikäiset, vanhat. Kapea näkösektori on avartunut valtavasti, ja maailma on kerta kaikkiaan ihana, ihana.

Jos saapuisin avaruudesta jonkin toisen universumin edustajana maapallolle, kummastelisin aluksi eniten yhtä seikkaa. Miten on mahdollista, että tämän yhteiskunnan kaikkein arvokkaimpana resurssina pidetään nuoria, hieman alle ja yli 20-vuotiaita naisia, jotka ovat laihoja mutta keskimääräistä pidempiä, jotka katsovat suoraan kohti ja joiden iho on ehostuksen ja kuvamanipulaation avulla saatu näyttämään luonnottoman sileältä.

Tiedämme, miltä todellinen iho näyttää, ja sitä me oikeasti haluamme koskettaa.

Joskus puhutaan sisäisestä kauneudesta. Minusta ei pitäisi jäädä kovin pitkäksi aikaa erottelemaan ihmisen ulkoisia ja sisäisiä ominaisuuksia, sillä ne muodostavat kokonaisuuden. Ihmisen syvyyksissä piilee totta totisesti kauneutta, joka välttämättä huokuu myös ulospäin, jos vain olemme riittävän herkkiä sitä aistimaan.

Tähän ikään mennessä kokemus ja käsitys seksuaalisuudesta on muuttunut ja laventunut. Se, että pidän kohtaamiani naisia viehättävinä, kumpuaa syvistä viettikerroksista. Mutta tämä ei johda siihen, että koettaisin valloittaa heitä. Uskon, että seksuaalisuus on käyttäytymisen järjestelmä, jota ei voi kytkeä pois ja jonka vaikutusala on paljon laajempi kuin pariutuminen. Uskon, että se on kaiken sosiaalisen elämän perusta ja käyttövoima.

Kaksikymppisenä normaali eroksen toimintamalli voi olla sellainen, että yrittää iskeä jokaisen ja samalla haluaa löytää sen oikean. Minusta tämä vaikuttaa ristiriitaiselta ja naiivilta, mutta muistan ajan, jolloin tällainen ajattelu tuntui täysin luonnolliselta.

Jos ei ole tarvetta tai tilausta rakastumiseen, ei tarvitse rakastua. Tai jos on taipumus ihastua moniin, voi silti päättää sitoutua yhteen. Tällaiset käsitykset karttuvat vasta ajan myötä, voiko sanoa peräti elämänkokemuksesta.

Mutta hurmaantumisen ja lumoutumisen tunne ei laimene. Se vain rikastuu, koska sillä on enemmän kohteita ja koska kauneudesta voi nauttia yrittämättä saada sitä omakseen.

 

Kenelle valta annetaan

Monet pitävät 1971 järjestettyä Stanfordin vankilakoetta psykologisen tutkimuksen kuriositeettina, joka kiinnostavasti raottaa näkyviin ihmissielun pimeää ydintä. Myöhemmin sitä on kritisoitu epäeettisyydestä ja epätieteellisyydestä.

Tuollaista koetta ei totisesti pitäisi koskaan järjestää. Hätkähdin tajutessani, miten se paljastaa ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä enemmän kuin alun perin oli tarkoitus.

Kuten tunnettua, yhdysvaltalainen psykologi Philip G. Zimbardo valitsi kokeeseensa, eräänlaiseen roolipeliin, 24 collegeopiskelijaa, jakoi heidät kahteen ryhmään, vangeiksi ja vartijoiksi, ja seurasi mitä tapahtuisi.

’Vartijat’ ryhtyivät käyttämään tarpeettoman julmia voimakeinoja ’vankeja’ kohtaan. Neljän päivän kuluttua ’vangit’ alkoivat romahdella psyykkisen stressin vuoksi. Kuuden päivän kuluttua koe oli keskeytettävä, vaikka sen oli määrä kestää kaksi viikkoa.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton kertoo, että hän selosti koejärjestelyn oikeille vangeille ja kysyi, mitä he tuumivat siitä. Vangit sanoivat, että se kuvasi vankilaelämää hyvin ja realistisesti – paitsi yhdessä suhteessa: kokeen ’vangit’ eivät organisoituneet, heidän kesken ei kehittynyt lojaalisuutta, joka oikeassa vankilassa on eloonjäämisen perusehto.

Minulle Stanfordin koe on yhteiskunnan pienoismalli, joka pelkistää ihmisen käyttäytymisen sosiaalisissa rakenteissa. Yksille annetaan valtaa, toisilta otetaan pois ihmisarvokin. Sama tapahtuu kaikkialla: yksilöt samastuvat rooliinsa ja alkavat toimia sen mukaan, mitä he olettavat rooliin kuuluvan.

Tavallinen kansalainen ihmettelee, miksi EU-päättäjät toimivat niin järjettömällä tavalla, miten suuryritysten johtajat pystyvät satojen työntekijöiden elämän raunioittaviin yt-neuvotteluihin täysin tunteettomasti ja miksi pankkiirit jatkavat samaa peliä, joka on kriisiin johtanut. Vuonna 2009 USA:n presidentiksi astui Barack Obama, jonka uskottiin uudistavan kaiken. Mutta mies samastui yhdessä yössä instituutioon. Hänestä tuli vähintään yhtä paha sotapresidentti ja terroristien tappaja kuin edeltäjänsä.

Valta on rakenteissa. EU-päättäjät, johtajat, pankkiirit ja jopa Yhdysvaltain presidentti toimivat kuin Stanfordin vankilakokeen vartijat. He tekevät juuri niin kuin kuvittelevat heidän asemansa edellyttävän. Lähes mahdottomalta näyttää, että he voisivat valita inhimillisen näkökulman ja löytää jonkin uuden toimintatavan, joka toisi ongelmiin eettisen ratkaisun.

Entäpä me, vankilakokeen vapaaehtoiset? Entäpä me, 99 prosenttia kansalaisista yhden prosentin taloudellisen eliitin käskettävinä? Miten meidän pitäisi toimia?

Tehdään niin kuin vangit neuvovat: järjestäydytään, valitaan keskinäinen lojaalisuus. Wall Street -liike hakee uutta tapaa organisoitua ja toivottavasti löytää sen. Tämän ajan suurin haaste on siinä, että taloudellinen järjestelmä on kaapannut poliittiselta järjestelmältä vallan.

 

Tappamisen psykologiasta

Väkivallanteot uutisissa kauhistuttavat minua. Uskoisin olevani suurta enemmistöä sikäli, etten voi täysin ymmärtää väkivaltaisia toimintamalleja, koska en voi kuvitella, että itse toimisin siten.

Mutta en myöskään halua suojella maailmankuvani eheyttä leimaamalla tietoisuuteni mediassa räjäyttävän murhaajan kiireesti mielisairaaksi tai psykopaatiksi. Tällainen reaktio on tavattoman yleinen, ja se merkitsee ongelman ulkoistamista: irrationaalinen pahuus mellastaa tuolla, mutta me olemme hyviä ihmisiä ja sytytämme kynttilän uhrien muistolle.

On ehkä liioittelua sanoa, että kenestä tahansa voi tulla murhaaja. Emme kuitenkaan tiedä, kenestä sellainen tulee, kun jotain poikkeuksellista tapahtuu. Usein murhaajan kerrotaan olleen sympaattinen ja miellyttävä lähimmäinen, ennen kuin hän teki tekonsa.

Sotilaallisilla toimilla on erityinen status kulttuurissamme ja ajattelussamme. Sota oikeuttaa tappamisen, ja on helppo huomata, miten halukkaasti jotkut yksilöt ryhtyvät siihen luvan saatuaan.

Toisen maailmansodan aikana länsiliittoutuneet tarkoituksellisesti pommittivat hengiltä yli puoli miljoonaa saksalaista siviiliä, mitä ei kuitenkaan ole tapana nimittää joukkomurhaksi. Murhaamisen käsite tuntuisi vaativan omakohtaista käsityötä.

Suomalainen kaukopartiomies ei siekaillut lahdata vangiksi antautunutta venäläistä lähietäisyydeltä puukolla tai kirveellä, mikä oli hänen menestyksekkään toimintansa edellytyksiä. Ruandassa hutut naputtelivat tutsien päitä rikki ja irti vasaroilla ja viidakkoveitsillä, koska tuliaseita ja ammuksia ei ollut kylliksi. Vietnamissa palvelleiden amerikkalaisten keskuudessa syntyi käsite double veteran, ’tuplaveteraani’. Se tarkoitti sotilasta, joka oli ensiksi raiskannut vietnamilaisen naisen ja sen jälkeen tappanut tämän. Tuplaveteraani-sanan käyttöön näyttää sisältyvän ylpeilyä: tätä ei ole ihan joka poika tehnyt.

Ilmeisesti ihmisen perimässä on kyky omakätiseen tappamiseen. Kun sisäinen tai sosiaalinen pidäke jostain syystä murtuu, tavallisesta kunnon kansalaisesta tulee tappaja. Jotkut vaikuttavat suorastaan nauttivan murhaamisesta, silpomisesta ja raiskaamisesta. Tyypillisesti murhaaja myös kieltää uhrin ihmisyyden.

Miksi Anders Behring Breivikiä tai hänen tekojaan pitäisi yrittää ymmärtää? Eikö riitä, että hänet tuomitaan loppuiäksi vankilaan ja me vannomme ettei tällaista saa koskaan enää tapahtua?

Hannu Lauerma ehätti tuoreeltaan arvioimaan, että Behring Breivik on luultavasti psykopaatti ja kykenemätön myötätuntoon muita ihmisiä kohtaan. Tällainen tunnekylmyys on hänen mukaansa suurelta osin perinnöllistä, eikä sitä voida esimerkiksi terapiassa parantaa.

Behring Breivik kantaa ihmisen perimää. Sen lisäksi hän on länsimaisen yhteiskunnan tuote, hänen mielensä on median ja vapaan mielipiteenilmaisun muokkaama. Uutisia ja internetiä seuraamalla meille tulee helposti tunne, että pahuus on ihollamme. Mutta se on myös ihon alla.

Dalai-lama Tenzin Gyatso on useasti todennut, että ihminen on perusolemukseltaan hyvä, hänellä on kyky ja pyrkimys hyviin tekoihin. Miten mielelläni haluaisin siihen uskoa.