Kun työnteolta viedään merkitys

Työpäivän alkaessa mieleni jakautuu. Käsitän olevani suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa mutta teen töitä media-alalla. Näiden puolien yhdistäminen ei aina onnistu vaivattomasti.

Median kivulias rakennemuutos on kestänyt jo useita vuosia, ja syvällisiä muutoksia on varmuudella vielä edessä. Sanoman toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen on ilmoittanut, että yhtiö tulee syksyllä muuttamaan rakennettaan radikaalisti. Helsingin Sanomien päätoimittajan erottaminen ja kolmen päällikön irtisanoutuminen ovat olleet esinäytöksiä isoon draamaan.

Epävarmuus on viimein levittäytynyt alalla joka sopukkaan. Oireellisesti Heikki Aittokoski kirjoittaa blogissaan, että kunnon ammattilaisella pitää olla vähintään suunnitelmat A, B ja C. Hän kuitenkin haluaisi mieluiten pitää kiinni suunnitelmasta A, olla edelleen ulkomaantoimittaja päivälehdessä.

Minäkin olen parin vuoden aikana pyöritellyt suunnitelmia A, B, C, D jne. Voisin ryhtyä pitämään joogasalia tai teehuonetta, voisin lähteä pyytämään ”Kitkan viisaita” muikkuja. Entä jos alkaisin yksityisetsiväksi tai taksikuskiksi. Mahdollisuuksia on monia.

Veikko Huovisen B-suunnitelma oli kämppäukon virka jollain pienellä savotalla. Puiden pilkkomista, veden kantamista, kämpän ja saunan lämmittämistä. Ei kuulosta hassummalta.

Luulen kuitenkin, että pysyttelen omalla alallani, siellä missä ovat osaamiseni, kokemukseni ja kontaktini. Tuntuisi tappiolta perustaa teehuone siksi, että kaikki muut työmahdollisuuteni ovat valuneet hukkaan. Mutta arvokkaasti vanheneva, edelleen hiljakseen julkaiseva kirjailija pikkukaupungin teepuodin tiskin takana on sympaattinen mielikuva.

Kun joku alkaa suunnitella alanvaihtoa, käsillä ovat vakavat kysymykset, varsinkin jos hän on pitänyt työtään mielekkäänä. Pintaan nousevat epäonnistumisen tunnelmat. Jos työnantaja ei pysty arvioimaan työntekijän panosta muulla tavoin kuin taloudellisilla mittareilla, hän on menettänyt otteensa ja ymmärryksensä työn sisältöön.

Media-alalla vaikuttaa ilmeiseltä mutta ehkä tämä pätee suomalaisessa yhteiskunnassa laajemminkin: työelämä on kriisissä, koska työn tekemiseltä on viety merkitys. Yhtiöiden ”tervehdyttämisen” tai talouspolitiikan kautta asiaa ei voi auttaa, koska työntekijän itsensä pitää saada työstään mielekkyyden kokemus.

Suurikaan ongelma ei ole yrittäjäksi ryhtyminen. Freelancer, osuuskunta, toimiminimi, osakeyhtiö – näissä valinnoissa on kysymys vain käytännön järjestelyistä. Erityisen haasteen tälle ajalle luo se, että perinteiset liiketoimintamallit ovat vaikeuksissa. Jos perustat yrityksen, sinun pitää itse rakentaa malli, mistä raha tulee ja minne se menee ja mistä välistä saat otettua oman siivusi.

Ei ole epäilystä siitä, että uudet rakenteet kehittyvät vähitellen ja että luovat, ahkerat ihmiset löytävät paikkansa, josta he tavoittavat menestyksensä. Mutta kaikilla ei ole sellaiseen edellytyksiä. Heille riittäisi mahdollisuus saada tehdä merkityksellistä työtä.

 

Ruben, toimittajat ja Twitter

On paljon puhuttu siitä, että Twitter on tärkeä uuden ajan viestintäympäristö. Se on kuulemma korvaamaton monille ammattilaisille, kuten toimittajille, virkamiehille, poliitikoille, yrittäjille jne.

Asiallisen viestinnän ohessa Twitterissä leikitään sosiaalista näyttäytymisleikkiä. Isot, keskikokoiset ja pienet julkkikset kertovat kavereilleen sisäpiirivitsejä ja muut ihmettelevät ympärillä.

Seurasin lauantai-iltana (13.4.2013) kummallista episodia. Ruben Stiller järjesti Twitter-kansalle hauskan ja hämmentävän performanssiin.

Ruben Stiller ja Tuomas Enbuske ovat Twitterissä jollain tavoin rinnastettavia toimijoita. Julkkistoimittajina he haluavat tuoda korkealla profiililla esiin epäsovinnaisia mielipiteitään.

Kun Ruben ilmaantui Twitteriin, hän vaikutti piristävältä poikkeukselta Enbusken loputtoman napanöyhtä-twiittailun jälkeen. Rubenin anarkistis-räyhäkäs lähestymistapa oikeastaan kyseenalaisti koko viestintävälineen.

Mutta lauantaina tultiin lopulta siihen, että Ruben päätti hauskuuttaa kavereitaan lähettämällä pöljiä tweettejä Paulo Coelholle. Rubenin tweettiseurue koostui pääasiassa tunnetuista suomalaisista toimittajista, ja he kannustivat sankariaan illan kuluessa entistä pöljempiin urotekoihin.

Mieleeni muistuu, miten eräät kymmenvuotiaat pojat 1970-luvun alussa soittelivat pilapuheluita etsimällä puhelinluettelosta hauskankuuloisia sukunimiä. Veikko Huovisen 1987 ilmestyneessä littlejutussa Soittelijapoika esiintyy ”tietoyhteiskunnan perukkalainen” Toivo Nivu, joka ottaa ryyppyjä ja kaukopuheluita tunnetuille henkilöille, kuten Hosni Mubarakille.

Paulo Coelholla on Twitterissä 7,5 miljoonaa seuraajaa, joten on todennäköistä, että hänen tilissään on jonkinlainen suodatin tai että sitä hoitaa sihteeri tai tiedottaja. Viestitulvan täytyy olla hallittavissa. Luultavasti pöljät tweetit eivät koskaan ole päätyneet Coelholle itselleen, mutta mielikuva tästä mahdollisuudesta sai Rubenin seurueen hysteerisen riemun valtaan.

Ruben Stilleriä voi onnitella siitä, että hän on ylittänyt jonkin rajan Twitterin käytössä. Mitä hän vielä ehtiikään…

Kun joku seuraavan kerran sanoo, että Twitter on tärkeä journalistin työkalu, muistan Rubenia, iloista toimittajaseuruetta ja lauantai-iltaa Pohjolan keväässä.

E-kirja: lukijan oikeudet

Kirja on kokenut monia muodonvaihdoksia: savitaulu, pergamenttikäärö, painettu kirja. Filosofisesti voidaan ajatella, ettei formaatti muuta kirjaa: kirjallinen teos on jotain muuta kuin kaikki sen kappaleet ja laitokset. Mutta historiallisessa jatkumossa kirjan muutokset ovat väistämättä vaikuttaneet sisältöihin ja ilmaisutapoihin.

E-kirja ei ole vielä löytänyt erityisiä ulottuvuuksiaan, mutta sen se tulee varmasti tekemään. Jo nyt voitaisiin hyödyntää yksinkertaisin tavoin sähkökirjan etuja. Tarkoituksenmukaisuuden vuoksi esimerkiksi Jörn Donnerin muistelmat olisi voitu julkaista painettuna kirjana puoleen tiivistettynä, jolloin sähkökirja olisi ollut entusiasteille tarkoitettu director’s cut, tuhatsatasivuinen Mammutti.

Lukijan oikeudet uhkaavat jäädä sähkökirjasta käytävän keskustelun alaviitteeksi. Väitän kuitenkin, että niillä on ratkaiseva merkitys markkinoiden syntymisessä ja lukijoiden sitoutumisessa e-kirjan käyttäjiksi.

Perinteisen kirjan ostajalla on varsin laajat oikeudet. Luettuaan hankkimansa kirjan hän voi lainata sitä niin monelle ystävälleen kuin haluaa. Hän voi myydä sen eteenpäin mihin hintaan vain saa sen kaupaksi. Hän voi sujuvasti kopioida kirjaa omiin tarkoituksiinsa.

Sähkökirjan drm-suojaukset estävät tällaisen toiminnan. Onkin monesti todettu, että oikeastaan e-kirjaa ei osteta vaan sen käyttöoikeus vuokrataan.

Syksyllä otsikoihin levisi norjalaisen Linn-nimisen naisen tapaus, josta ensimmäisenä kertoi hänen ystävänsä Martin Bekkelund. Naisen varsin laaja e-kirjasto katosi ja Amazon sulki hänen tilinsä. Ilman selityksiä.

Ensiksi arveltiin, että Linn olisi ostanut kirjansa väärästä verkkokaupasta ja siten rikkonut käyttöoikeussopimusta. Tällöin kirjojen poistaminen olisi johtunut kustantajien vaatimuksesta. Mutta taustalla olikin monimutkaisempi sekaannus.

E-kirjan käyttäjänä minulle aiheuttaa levottomuutta ajatus siitä, että lukulaitteelta ja pilvestä häviäisivät ostamani kirjat. Käyttöehtojen rikkomisen lisäksi syynä voisi olla yrityskauppa, konkurssi tai palvelun lopettaminen kannattamattomana. Menetyksen tekee vielä vakavammaksi se, että kirjoihin liittämäni muistiinpanot häviäisivät samalla kertaa.

Ongelman ratkaisuksi on olemassa erityisiä ohjelmia (esimerkiksi Calibre), joilla kopiosuojauksen voi poistaa ja joilla voi varmuuskopioida e-kirjastonsa. Mutta tällöin menetetään sähkökirjojen hankkimisen ja käyttämisen vaivattomuus.

Lukijan oikeuksien kannalta minimivaatimukset olisivat laitteista ja ohjelmista riippumattoman e-kirjaformaatin luominen sekä kopiosuojauksesta luopuminen. Puheet piratismista tässä kohtaa ovat tekopyhiä, koska e-kirjamarkkinoilla ei ole vielä nähty aitoa kilpailua. Kaikki osapuolet koettavat vahtia omia etujaan ja pattitilanne jatkuu.

Olen varma, että lukijan oikeuksien kunnioittaminen hyödyttäisi myös kirjailijoita, kustantajia ja jälleenmyyjiä. Kuka uskaltaa ensiksi ryhtyä pelaamaan reilun pelin säännöillä?

 

E-kirja nyt: käyttäjän kokemus

Pädi on muuttanut ratkaisevasti mediankäyttötottumuksiani. Vihdoinkin todellinen lean back -laite: otetaan takanoja ja kaikki on tässä. Ei tarvitse nousta sohvalta, ennen kuin tulee nälkä tai jano. Läppärin avaan vasta silloin, kun ryhdyn tekemään kirjoitustyötä tms.

Laitteet, sovellukset ja sisällöt hakevat muotoaan ja toisiaan – siitähän median murroksessa on kyse. Mutta tablettitietokoneen käyttökokemus on jo riittävän laadukas ja houkutteleva.

Lehtiartikkelit lukisin pelkästään pädiltä, jos se olisi mahdollista. Helsingin Sanomien markkinointi toimi ennen vuodenvaihdetta minusta väärillä argumenteilla korostaessaan maksumuurin rajoituksia. Olisi pitänyt tähdentää digitaalisen tilauksen etuja ja Hesarin iPad-sovelluksen hienoa lukukokemusta.

Sähkökirjojen osalta kehitys laahaa Suomessa pahasti perässä. Jos haluan hankkia englanninkielisen teoksen, tarkistan Amazonista, onko sitä saatavilla e-kirjana. Jos hinta on kohtuullinen, teen tilauksen yhdellä näpäytyksellä ja muutaman sekunnin kuluttua luen kirjaa.

Ja loikoilen yhä edelleen mukavasti sohvalla.

Amazonin Kindle on ehdottomasti paras sovellus, mutta suomenkielistä kirjallisuutta sille ei ole saatavilla. Applen e-kirjakaupassa on tarjolla Otavan ja Teoksen kirjoja sekä tietysti pitkien artikkelien LongPlay. Lukusovelluksena iBooks toimii tyydyttävästi muttei ole aivan Kindlen veroinen.

Suomalainen kirjallisuus on pääosin tarjolla vain Elisa Kirjan palvelussa. Ilahduttavaa on se, että valikoima laajenee koko ajan ja että kustantajat uskaltavat vähitellen luopua drm-suojauksesta. Ostaminenkin sujuu jo kohtalaisen mukavasti, jos olet asioinut aiemmin. Uuden asiakkaan on syytä suhtautua kärsivällisesti.

Elisan näkyvä ongelma ja ilmeinen kirjamyynnin hidaste on tökerösti toteutettu lukusovellus. E-kirjojen graafinen ilme näyttää kömpelöltä. Tausta on liian valkoinen. Tavutus, oikean reunan tasaus ja tekstin välistys tuottavat ylipääsemättömiä ongelmia.

Minun lukukokemukseni nuo virheet pilaavat. Luen pädiltä käsikirjoituksia sekä monenlaisia teksti- ja pdf-tiedostoja ja edellytän, että ostetut kirjat erottuvat niistä laadukkaalla graafisella toteutuksella. Valitettavasti suomalaiset e-kirjat eivät vielä täytä tätä esteettistä kaipuutani.

Viimeksi kuluneen vuoden aikana tablettitietokoneita on myyty Suomessa yli neljännesmiljoona ja niiden määrä on siten kaksinkertaistunut. E-kirjojen menekki ei ole kasvanut samassa tahdissa. Tällä hetkellä pädeillä tehdään enimmäkseen muita asioita kuin luetaan kirjoja.

Kevään kuluessa palaan blogissani e-kirjaan ja koetan seuloa tietoa, uskomuksia ja propagandaa. Pysy kanavalla.