Sana jota ikävöin

Ylellä on meneillään kampanja: mikä on vuoden 2014 merkittävin suomen kielen sana. Ehdotuksia otetaan vastaan vielä tänään.

Minulle vuoden tärkein sana on se, jota ei lausuta ääneen mutta jota me tarvitsemme enemmän kuin mitään muuta pitkiin aikoihin: solidaarisuus.

Eikö tunnukin hieman vanhanaikainen tuulahdus tuon sanan mukana. Siksi juuri se tulisi tehdä uudestaan tuoreeksi.

Eräänä iltana istuin päivällispöydässä, jossa oli koolla nuoria ja aikuisia. Sydämeni oli särkyä, kun muuan 17-vuotias poika kertoi äitinsä työttömyydestä.

Poika asuu äitinsä kanssa kahden ja urheasti hän koettaa kantaa pienen perheensä huolet. Kävi ilmi, että TE-toimiston mahdollisuudet tarjota työtä hänen äidilleen ovat liki olemattomat. Ja kukaan muu ei tule apuun.

Katsoin Dardennen veljesten elokuvan Kaksi päivää, yksi yö. Myös siinä on kysymys solidaarisuudesta, sen puuttumisesta.

Minusta solidaarisuuden pitäisi olla yhteisvastuuta ja välittämistä muista ihmisistä yli ystävyys- ja perherajojen. Olkoon solidaarisuuden pontimena maailmankatsomus, poliittinen mielipide tai uskonnollinen vakaumus, sen tulisi kohdistua myös niihin ihmisiin, joita emme välittömästi tunne.

Päivälliskeskustelun aikana ja elokuvaa katsoessani tajusin, että vuonna 2014 solidaarisuus on supistettu perhepiiriin. Jos sinulla ei ole tukea tarjoavia läheisiä, kukaan muu ei nouse sinua puolustamaan.

Sen vuoksi yhteiskunnallinen todellisuutemme on ahdistava. Sen vuoksi minä ikävöin sanaa menneiltä ajoilta.

 

Mainokset

Kvartaalin päättyessä

Johtaja saapuu toimistolle ja koettaa karistaa mielestään
sen mikä sinne tunkee ja mitä hänen täytyy olla ajattelematta,
tänään kahvi on mustaa ja väkevää kuin kuolema
ja hän hätkähtää huomatessaan sen, saa hapot suuhunsa.

Hän vertaa budjettiin vuoden kumulatiivista tulosta
ja tajuaa, että jokin sitä nakertaa kuin syöpä,
hän tutkii käyrää joka kääntyy kohti kuoleman laaksoa
ja kavahtaa maljakossa kituvaa gladiolusta.

Kvartaali painuu horisontin taakse ja laskeutuu hautaansa,
kasvun piti oleman huikeaa, eikä kukaan sitä sure hänen laillaan.
Hän vaihtaa autoa joka kolmas ja vaimoa joka viides vuosi,
uudentaa ne, jottei ajan mätä hammas niihin pystyisi.

Kasvaa ja alati kasvaa, se on elämän laki,
ei luonto kysy miksi eikä hän kysy miksi,
ei hänen tarvitse ajatella sitä mikä on selvää:
vain se merkitsee mikä kirjoitetaan viimeiselle riville.

© Tero Liukkonen 2006

Mitä työtä teemme vuonna 2020

Koetan suhtautua kaikkiin ihmisiin avoimin mielin ja ilman ennakkoluuloja. Silti olen useimmissa asioissa eri mieltä kuin Tuomas Enbuske. Eräs hänen tweettinsä kuitenkin osui kohdalleen, kun hän totesi, että palkkatyö johtaa liian usein työnteon teeskentelyyn.

Kun aloitin 2000-luvun alussa kuukausipalkkaisena kustannustoimittajana, editoin ensimmäisen vuoden kuluessa 16 kirjaa, enimmäkseen 200–400-sivuisia romaaneja. Lisäksi toimitin näistä teoksista markkinointitekstit, huolehdin kannen ja sisuksen trafiikista, kävin tarvittavat neuvottelut kirjailijoiden kanssa, laadin kustannussopimukset ja tarjosin lounaat. Tarkastin kymmenittäin kustannettavaksi tarjottuja käsikirjoituksia.

Työtä oli runsaasti muttei koskaan liikaa, ja nautin joka hetkestä. Uskon, että yleensäkään ongelma ei ole mielekkään työn paljous vaan paljon työn mielettömyys.

Rakennemuutos ja yt-neuvottelut poistavat kiihtyvällä tahdilla epäkelpoja tehollisen työvoiman piiristä. Siitä huolimatta työelämässä näyttää yhä olevan sijaa näennäistyöskentelylle: joutaville kokouksille, strategiailtapäiville, kehityshankkeille ja ideapalavereille.

Kas niin, kello on 13.30, ryhdytäänpä yhdessä ideoimaan. Heitelkää huonojakin ehdotuksia, mitä vain tulee mieleen…

Edes parhaita tällä tavoin synnytettyjä ideoita ei yleensä toteuteta.

Yritykset ja muut organisaatiot tuottavat työtä, jonka tarkoitus on lähinnä vahvistaa organisaation olemassaoloa. Tällöin sillä on pelkästään liturginen merkitys: osallistutaan yhteiseen riittiin instituution vahvistamiseksi. Jos se saa kovin negatiivisen sävyn, työntekijät puhuvat kyykyttämisestä.

Onko ihme, että palkkatyön autuudesta yhä nauttivat saattavat samalla tuntea turhautumista?

Länsimaiden talouden rakennemuutosta Aasiasta käsin tarkasteleva Teppo Turkki on kiinnittänyt huomiota, että Yhdysvalloissa vuoden 2009 jälkeen syntyneet työpaikat ovat sijoittuneet matalapalkka-aloille. Tämä trendi jatkuu edelleen: keskiportaan työpaikat häviävät eikä uusia tule tilalle.

Suomessa metsäteollisuus ja Nokia ovat tämän ilmiön konkreettisia esimerkkejä. Keskiluokan hyvinvoinnin taanneille työpaikoille käy kuten pyylle kerrotaan tapahtuvan maailmanlopun edellä.

Henkilökohtaisella tasolla ratkaisua saatetaan hakea oman yrityksen perustamisesta. Näin ovat monet kollegani tehneet, ja tähän ratkaisuun olen itsekin päätynyt. Uskon, että median rakenteiden purkamisen jälkeen tulee aika, jolloin pitää ryhtyä koostamaan uusia rakenteita.

On kuitenkin kyseenalaista, riittääkö tämä. Pelastuuko hyvinvointi sillä, että ennen palkkatyössä olleet perustavat pieniä 1–5 työntekijän yrityksiä?

Tällä hetkellä emme tiedä vastausta. Mutta uskon, että vuoteen 2020 mennessä olemme nähneet ja tulleet viisaammiksi. Iso muutos on käsillä.

Myötätunto kadoksissa

Asun eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa, jonka elinkeinoelämään metropolin läheisyys vaikuttaa suotuisasti. Täällä ystävyys- ja tuttavuussuhteiden verkosto on tiivis, ja lisäksi tunnen monen monta kanssakulkijaa ulkonäöltä.

Vähintään viikoittain törmään ikäiseeni mieheen, jolla on ollut kymmenen vuotta samat vaatteet päällä, jolla on harhaileva katse ja joka on aina yksin. R-kioskin jonossa tuttu alkoholistinainen joutuu jättämään valitsemistaan yhden oluen pois, kun rahat eivät riitä. Kauppakeskuksessa näen nuoren tytön, joka on keskeyttänyt koulun mielenterveysongelmien vuoksi – ei työtä, ei opiskelupaikkaa.

Minun on vaikea käsittää sitä, kuinka jotkut voivat olla näille ihmisille kateellisia. Mutta niin vain on. Saan siihen vahvistuksen istuessani keskustan lounaskahvilassa. Kun naapuripöydän kahvittelijat ovat saaneet päätettyä, ottavatko sacherkakkua vai runebergintortun, kuulen heidän puhuvan sosiaalipummeista, jotka ”nostavat luukulta meidän rahamme”.

Keskellä ennennäkemätöntä hyvinvointia yhteiskunnassamme on yhä rakenteellisia ja sosiaalisia ongelmia, joita muka ratkaistaan syyllistämällä yksilöitä. Laman käydessä voimakkaammin päälle on varmaa, että ongelmat yhä pahenevat, ellei niille tehdä jotain.

Yhteiskunnallinen keskustelu on säälimätöntä. Virkamiehet ja johtajat kurittavat puheissaan palkansaajia. Yt-neuvottelujen ja potkujen ilmapiirissä onnekkaat turtuvat muiden epäonnelle. Ja silloin kun sosiaalisessa mediassa kansalaismielipide pääsee kuuluville, vastakohdat kärjistyvät ja äänenpainot kovenevat.

Myös toisaalla yhteiskunnassamme kuohuu: Pekka Himasen tapaus. Tämä vääryys on korjattava, huudetaan. Vaaditaan päitä vadille.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä akateemisessa tutkimuksessa, hallinnossa ja monella muulla alalla ongelmien korjaamiseksi. Mutta todellinen kriittinen keskustelu käydään määritellyillä foorumeilla, ja kaikilla osapuolilla on silloin yhtäläinen mahdollisuus kertoa näkemyksensä. Himanen ei halua astua julkisuuteen, koska hänet revittäisiin kappaleiksi.

Olen miettinyt: jospa Himanen uskoo itse siihen mitä hän kirjoittaa, jospa hän ajattelee tekevänsä tärkeää työtä. Hän haluaa onnistua ja on valmis ottamaan vastaan myös taloudellisen menestyksen. Siinä tapauksessa: missä hän on toiminut väärin?

Himanen on hupsu filosofi, joka ilmaisee ajatuksiaan kohtuuttoman lennokkaasti. Siispä juotetaan hänelle myrkkyä.

Tämän hetken suomalaisesta yhteiskunnasta puuttuu myötätunto. Solvataan, ilkutaan, uhkaillaan ja lopulta vahingoitetaan. Media ja kansalaismedia toimivat äärettömän julmasti. Poliittiselta vastapuolelta viedään ensiksi sanallisesti ihmisarvo, ja jotkut ovat valmiita jopa rikoksiin. Joukko toimii johdonmukaisesti kuin kanalauma: kun hackkyckling on havaittu, kaikki käyvät sitä nokkimaan.

Kriittinen keskustelu on välttämätöntä ongelmien korjaamiseksi. Mutta vielä kipeämmin tarvitaan sittenkin sydämen lämpöä ja hupsuja sanoja lähimmäiselle.