Työn filosofia

Veijo Meri kirjoitti taannoin esseessään, että kaikki työnteko on perimmältään siirtämistä. Olen vaalinut tätä ajatusta ja todennut monta kertaa, miten hyvin se osuu kohdalleen ja ilmentää ihmisen toimintaa: polttopuiden hankkiminen, marjastaminen, sadonkorjuu, kaupankäynti kaikkineen, turismi jne.

Mutta nyt olen huomannut, ettei se pädekään kaikkeen työhön.

Olen pitkään etsinyt tietynlaisia nahkasaappaita. Kun teollisesti valmistettuna sellaisten hankkiminen alkoi näyttää toivottomalta, rupesin hakemaan suutareita. Lopulta Laitilasta tavoitin suutari Harri Mikkosen, joka pystyi ja suostui tekemään sellaiset saappaat kuin halusin.

Kun tätä kirjoittaessani tarkastelen valmiita saappaita, en voi mitenkään sanoa, että Mikkosen työ olisi ollut jotenkin olennaisesti siirtämistä. Kyllä se on vaatinut valtavasti taitoa, kokemusta, kätevyyttä ja tekemisen perinnettä.

Niinpä olen päätynyt ajatukseen, että on kahdenlaista työtä: määrätyötä ja taitotyötä.

Sadassa vuodessa työn tuottavuus on lisääntynyt 20-kertaiseksi. Usein minusta tuntuu, etten osaa olla tästä yhtään iloinen. Minua ei miellytä mikään huonolaatuinen tuotanto, vaikka saisin sitä halvalla ja muutkin sitä kilvan ostaisivat.

Asun sata vuotta sitten rakennetussa hirsirunkoisessa puutalossa. Käytän saappaita, jotka on valmistettu iät ja ajat tunnetuilla ja koetelluilla menetelmillä. Maksan mielelläni luomuruoasta sen, mitä siitä pyydetään.

Kun on kysymys määrätyöstä, tuottavuuden kasvu lisää keskimääräistä onnellisuutta, olkoonkin että hyöty päätyy suurimmalta osalta tuotantovälineiden omistajan taskuun. Mutta taitotyön osalta on järjetöntä pyrkiä suurempaan tuottavuuteen.

Kenelle on etua siitä, että hierojan, opettajan tai sairaanhoitajan työn tuottavuus lisääntyy? Se ainakin on varmaa, että asiakas, oppilas ja potilas kärsivät, jos pyritään tuottavuuden tehostamiseen.

Jotkin työsuoritukset ilmeisesti sijoittuvat määrätyön ja taitotyön välimaille, tai ainakin niiden tekijöillä voi olla erilaisia käsityksiä asiasta. Jos suutari hankkii uusia tehokkaita koneita, hän saattaa parantaa ansioitaan. Jos kirjailija jaksaa istua työpöytänsä ääressä riittävän pitkään ja naputella vaikkapa kymmenen sivua päivässä, hän voi kirjoittaa jopa useamman kirjan vuodessa.

Suutarin ja kirjailijan työssä kuitenkin taidollinen ja laadullinen puoli on tärkeämpi – jopa niin, että ellei sitä ole, määrällä ei ole mitään merkitystä. Kuusi paria huonosti tehtyjä saappaita eivät käy kaupaksi, mutta yksi pari ensiluokkaista työtä saa tämän maailman paremmaksi paikaksi.

 

Mainokset

Ecce homo!

Mielestäni yhteiskunnan henkisen tilan voi tyhjentävästi määritellä sen mukaan, miten kansalaiset suhtautuvat homoseksuaaleihin, eläimiin ja maahanmuuttajiin. Nämä ovat ne tekijät, joihin liittyvää arvoilmastoa olen seurannut herkeämättä aikojen muutoksessa.

Vuosikymmenten perspektiivissä suomalaiset ovat yleisesti ottaen muuttuneet suvaitsevammiksi, keskustelevammiksi ja avarakatseisemmiksi, mistä olen tavattoman iloinen. Olen ajatellut, että pohjoismainen hyvinvointivaltio lähestyy maksimaalista onnellisuutta, kun yhteiseen hyvään liittyy jokaisen yksilön hyvyys ja sydämellisyys.

Juuri nyt kumpikin näistä näyttää uhatulta. Lyhyessä perspektiivissä on noussut esiin huolestuttavia ilmiöitä.

En olisi voinut kuvitellakaan, että Pirkko Saision Homo!-näytelmää tarvittaisiin vielä vuonna 2011 asenneilmaston muokkaamiseen. Se on meille kipeästi tarpeen.

Kaikki kansalaiset eivät olekaan niin suvaitsevaisia kuin on näyttänyt. Käsittämätöntä homofobiaa pulpahtelee esiin niin perussuomalaisesta kuin kristillisdemokraattisesta arvomaailmasta. Onko jotenkin vaikea käsittää, miksi homoseksuaaleilla pitäisi olla samat kansalaisoikeudet kuin heteroilla?

Aktivistien ansiosta eläinten asema on parantunut. Turkistuotanto varmaankin loppuu kokonaan Suomesta. Ravintotuotantoon käytettävien eläinten olot paranevat sitä mukaa kuin aletaan suosia enemmän luomua. Koirankasvatuksessa dominanssiteoria on väistymässä, ja yhä useammat hakevat aidompaa vuorovaikutussuhdetta tähän ihmisen läheisimpään eläinkumppaniin.

En toivo, että kaikki maailman ihmiset ryhtyisivät kasvissyöjiksi. Sekä karppaajien että lenkkimakkarasta nauttivien kannattaisi kuitenkin muistaa vanha buddhalainen ohje. Jos aiot tappaa eläimen ravinnoksesi, katso sitä silmiin ja sano sille: ”Nyt minä syön sinut, mutta seuraavassa elämässä sinä ehkä syöt minut.”

Suomen pakolaispolitiikka ei liene suuri ylpeydenaihe. Olemme koettaneet puolittain kohteliaasti jarruttaa tulijoiden määrää, mutta viime aikoina on kuulunut kovempia äänenpainoja, joilla on vaadittu jyrkkiä toimia.

Uskon, että kaikesta huolimatta suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten parhaimmisto osaa ohjata pakolaisten asioita parempaan, ihmisarvoisempaan suuntaan. Mutta yksittäisten kansalaisten asenteissa ja toiminnassa on korjaamisen varaa. Suomalaiset ovat rasisteja, mikä on noloa sanoa ääneen.

En kehota kuvittelemaan, miltä tuntuisi tulla maahanmuuttajana Suomeen, kohdata kielitaidottomana viranomaiset, elää vastaanottokeskuksessa, odottaa oleskelulupaa, tehdä paskaduuneja tai jopa kerjätä kadunkulmassa. Ei tämä ole kuvittelemisen asia vaan täyttä todellisuutta.

Minä sanon: ”Ecce homo! Katso ihmistä!” Sinä olet se maahanmuuttaja, joka kohtaa töykeyden ja nöyryytykset. Sinä olet se kerjäläinen, joka polvillaan, likaisiin vaatteisiin pukeutuneena helistää mukiaan kadunkulmassa.

Vai kuvittelitko olevasi jotain enemmän?