Herkkä persoonallisuustyyppi

Esiin on pulpahtanut keskustelu, vaikuttaako oppilaan temperamentti koulumenestykseen. En muista kouluajoiltani 1970-luvulta, että olisin joutunut varsinaisesti kärsimään introverttiydestäni. Opettajat olivat sen verran herkkävaistoisia, että he antoivat puheenvuoron niillekin, jotka eivät olleet kaikkein kärkkäimpiä sitä ottamaan.

Asiansa osaavat opettajat tajuavat tämän varmasti edelleen.

Spontaania keskustelun tarvetta näyttää kuitenkin olevan paljon siitä päätellen, että Elaine Aronin klassikkoteoksen The Highly Sensitive Person (1996) suomennos Erityisherkkä ihminen (Nemo 2014) on noussut kirjakauppojen myyntilistoille. Ekstroverttien hallitsemassa yhteiskunnassa on tullut aika nähdä monenlaisten temperamenttien edut ja ulottuvuudet.

Ujous, sisäänpäinkääntyneisyys ja herkkyys näyttävät kuuluvan yhteen mutteivät yksiselitteisesti. Lapsena ja nuorena olin ujo mutten ole sitä enää. Syventymistä ja hiljaista yksinäisyyttä kaipaan edelleen niin paljon, että myönnän olevani introvertti ja herkkätuntoinen. Jos joku nimittää minua eristäytyneeksi tai sulkeutuneeksi, katson sen panetteluksi.

Aronin alkuperäisen käsitteen ”highly sensitive person” kääntäminen näyttää ongelmalliselta, ja suomennos on tältä osin epäonnistunut. Lyhenne HSP on ehtinyt jo jossain määrin yleistyä, ja sen käyttöä voi suositella. Luontevasti suomenkielisenä vastineena ehdottaisin käsitettä herkkä persoonallisuustyyppi.

Temperamenttien eroista käytävässä keskustelussa pitäisin tärkeimpänä sitä, että ihmisten yksilöllisiä ominaisuuksia tarkasteltaisiin arvottamatta ja leimaamatta. Toimivassa, avoimesti keskustelevassa ja humaanissa yhteiskunnassa on tarjolla jokaiselle temperamentille sopivia tehtäviä. Kaikki me kaipaamme sisimmässämme aitoa vuorovaikutusta.

 

Mainokset

Oletko lähdössä matkalle

Yrjö Kallinen selostaa teoksessaan Tässä ja nyt (1965) vanhan juutalaisen kertomuksen. Krakovalainen rabbiini Eisik näkee unen, jossa häntä kehotetaan matkustamaan Prahaan. Siellä hän löytäisi kuninkaanlinnaan vievän sillan alle kätketyn aarteen, joka lopettaisi hänen köyhyytensä.

Eisik matkustaa. Prahassa hän norkoilee sillankorvalla saadakseen tilaisuuden ryhtyä kaivutyöhön. Vartiopäällikkö huomaa miekkosen ja tulee kysymään, millä asialla tämä on. Eisik kertoo unestaan.

Vartiopäällikkö purskahtaa nauruun ja kertoo hänkin nähneensä unen, joka kehotti häntä lähtemään Krakovaan, missä hän löytäisi suuren aarteen rabbiini Eisikin talosta. Heh, heh!

Eisik palaa kotiinsa ja ryhtyy kaivamaan uunin nurkasta. Kuinka ollakaan, sieltä nousee esiin aarre. Köyhyyden sijaan tulee yltäkylläisyys.

Sama ajatus on maailman tarinaperinteessä kerrottu lukemattomilla eri tavoilla. Kallinen tarttuu kertomukseen arvatenkin siksi, että sillä vaikuttaa olevan niin paljon tosielämän vastinetta. Käsillä on yksi universaaleista peruskokemuksista.

Minä tunnen tällä hetkellä hienoista kaihoa: en ole hankkiutumassa minnekään. Olisi niin mukava lähteä matkalle. Mutta samalla sisäisesti aavistan, että olen kumminkin valmistautumassa. En vain vielä tiedä, minne matka suuntautuu ja milloin se toteutuu.

Aarrehan meillä jokaisella on: lähellä, sisimmän uunin nurkassa. Mutta kuten rabbiini Eisikin tarina osoittaa, emme ehkä löydä sitä kotona pysyttelemällä.

Ja mikä hienointa, kun lähtee matkalle, voi löytää aarteen aina uudestaan.

 

Stupid Universe

Nykyään puhutaan paljon tieteellisestä maailmankuvasta. Se on kai aika suosittu aatesuuntaus. En täysin ymmärrä, mitä se perimmältään voisi olla, koska inhimilliset merkitykset ja arvostukset – eli maailmankuva – eivät perustu tieteelliseen tutkimukseen. Ne ovat kulttuurillisia, psykologisia, sosiaalisia jne., ja ne ovat alituisessa muutoksessa.

Äskettäin suomeksi ilmestyneessä Alan Wattsin teoksessa The Book – keitä me olemme (Basam) on kiinnostavaa katsomuksellista rajankäyntiä. Hän nimittää tieteellistä maailmankuvaa ”universumin automaattiseksi malliksi”. Wattsin näkemyksissä tällainen ajatusmalli on yhtä paljon myytti kuin mikä tahansa meidän aikamme tai muiden aikojen mytologinen käsitys.

Universumin automaattinen malli esittää, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta. Tällöin ihmisen tietoisuuden ja älyn ilmaantuminen selitetään olevan suunnaton lykky keskellä universumin rajatonta typeryyttä. Maailmankaikkeus on ikään kuin saanut huikeista huikeimman lottovoiton.

Watts kuitenkin pitää mahdottomana ajatusta, että tiedottomuudesta olisi syntynyt tietoisuus. Toisaalta hänen mielestään on väärin sanoa, että maailmankaikkeudella ei ole tietoisuutta, koska ihmisellä on tietoisuus ja hän on osa universumia.

Mytologisena mallina ”alkuräjähdys” muistuttaa hyvin paljon Lähi-idän uskontojen käsitystä maailman synnystä. Tältä kannalta katsottuna tieteellinen maailmankuva vaikuttaa kovin rajoittuneelta ja kaavamaiselta. Paljon kiehtovampi ja puhuttelevampi on hindulaisen kosmologian käsitys: alkuräjähdykset toistuvat lakkaamatta ja universumi sykkii luomisen ja tuhoutumisen sykleissä.

Luetaan hyviä kirjoja ja pohditaan syvällisiä kysymyksiä.

 

Kvartaalin päättyessä

Johtaja saapuu toimistolle ja koettaa karistaa mielestään
sen mikä sinne tunkee ja mitä hänen täytyy olla ajattelematta,
tänään kahvi on mustaa ja väkevää kuin kuolema
ja hän hätkähtää huomatessaan sen, saa hapot suuhunsa.

Hän vertaa budjettiin vuoden kumulatiivista tulosta
ja tajuaa, että jokin sitä nakertaa kuin syöpä,
hän tutkii käyrää joka kääntyy kohti kuoleman laaksoa
ja kavahtaa maljakossa kituvaa gladiolusta.

Kvartaali painuu horisontin taakse ja laskeutuu hautaansa,
kasvun piti oleman huikeaa, eikä kukaan sitä sure hänen laillaan.
Hän vaihtaa autoa joka kolmas ja vaimoa joka viides vuosi,
uudentaa ne, jottei ajan mätä hammas niihin pystyisi.

Kasvaa ja alati kasvaa, se on elämän laki,
ei luonto kysy miksi eikä hän kysy miksi,
ei hänen tarvitse ajatella sitä mikä on selvää:
vain se merkitsee mikä kirjoitetaan viimeiselle riville.

© Tero Liukkonen 2006