Musta valkoinen musta

Kirjoittamisen kahdeksan jaloa totuutta. Manifesti hetkeä ennen kuin syksyn lehdet vaipuvat historiaan. Tämä on listojen lista. Klikkaa ennen kuin linkki jäähtyy.

  1. Kirjoittamisessa puhe tulee näkyväksi. Korviahuumaava hiljaisuus.
  2. Kirjoittaminen on peruuttamatonta. Puuko palaisi taimeksi. Lapsi ei livu rakastavaisten ensi katseeseen.
  3. Heijastella todellisuutta. Luoda todellisuutta. Olla todellisuutta.
  4. Voiko romaanin julistaa kuolleeksi? Voiko printtiä lukea auringonlaskun jälkeen? Voiko runoudelle jättää hyvästit? Voiko olemassaolosta kieltäytyä?
  5. Maailma antaa kysymykset, kirjoittaa niistä kirjan. Vastaus: juodaanpa kupillinen teetä.
  6. Kirjoittaminen ei ole selonteko vaan teko.
  7. Samaa sanaa ei voi kirjoittaa kahta kertaa kertaa.
  8. Me olemme kaikki janoisia.

 

Mainokset

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.

 

Puheentunnistus ja kirjoittaminen

Olen perusluonteeltani skeptinen ja varautunut, lähden hitaasti mukaan uusiin asioihin. Mutta sitten kun menen, menen täysillä.

Teknologia innostaa minua valtavasti. Kun kosketusnäytöllä varustetut puhelimet tulivat nelisen vuotta sitten, en voinut ymmärtää, mitä hyötyä niistä olisi minulle. Puoli vuotta sitten hankin älypuhelimen ja olen yhä uudestaan ihastunut sen tarjoamista mahdollisuuksista, jotka vaikuttavat loputtomilta.

Puheentunnistus on minulle mobiilin työskentelyn uusi vallankumous. Uskon, että se muuttaa työskentelytapani syvällisesti.

Nuance Communications julkaisi keskiviikkona (23.11.2011) suomen kielen tuen puheentunnistukseen perustuville ohjelmilleen Dragon Dictation ja Dragon Search. Näistä jälkimmäinen on hakuohjelma, joka toimii näppärästi esimerkiksi nettiselaimen hauissa.

Puheentunnistus kirjoittamisen apuneuvona on monimutkaisempaa ja asettaa haasteita sekä kirjoittajalle että ohjelmalle. Dragon Dictation tekee aluksi paljon virheitä, jopa huvittavalla tavalla, mutta kun käytän sitä enemmän, ohjelma alkaa tunnistaa puheeni paremmin ja lopputulos kohentuu.

Olen kirjoittanut tämän artikkelin osittain Dragon Dictation -ohjelmalla. Lähdin aamulla koiran kanssa metsään. Samanaikaisesti kun koira säntäili edestakaisin, kävelin rauhallisesti ulkoilutietä ja sanelin tekstiä. Kopioin kirjoituksen puhelimessa parilla näpäytyksellä Pages-ohjelmaan, ja kun tulin kotiin, teksti oli iCloudin kautta käytettävissä läppärilläni.

Tulokset ovat jo nyt hämmästyttäviä, tämä on kuin agenttielokuvasta.

On selvää, että jotkut kirjoittajat ovat taipumuksiltaan auditiivisia. Heille on siis luontevaa kirjoittaa sanelemalla. Minä kuulostelen mielelläni kirjoituksen rytmiä ja sävyjä, mutta perimmäinen suhteeni tekstiin on visuaalinen ja ehkäpä haptinen. Minun pitäisi pystyä muodostamaan teksti mielessäni valmiimmaksi ja näkemään lauseet mielikuvina.

Sanelukirjoittamisessa mielentila muotoutuu aivan erilaiseksi kuin kirjoituspöydän ääressä. Ainakin tässä alkuvaiheessa olen hyvin syventyneessä ja sisäistyneessä tilassa. Toisaalta älypuhelin ja puheentunnistus poistaa sidonnaisuutta tietynlaisiin työolosuhteisiin, esimerkiksi toimistoon tai kirjoituspöytään.

Kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat 1980-luvulla, huomattiin, että kirjat muuttuivat paksummiksi – ja jotkut sanovat huonommiksi. Kun puheentunnistus tulee laajempaan käyttöön, kirjallisuus ja kirjoittaminen muuttuvat jälleen.

Joillekin kirjoittajille tällaisilla välineillä ei ole mitään merkitystä. Minulle tämä laajentaa mielen avaruutta ja tarjoaa uusia kirjoittamisen tiloja.

 

Valkoinen paperi

Mielikuva siitä on vahva. Se herättää väkeviä tunteita, ristiriitaisia. Se häilyy aina taustalla.

Valkoinen paperi.

Oikeastaan en ole kirjoittanut paperille enää pariinkymmeneen vuoteen. Mutta jopa tekstinkäsittelyohjelma näyttää minulle kuvan, joka esittää tyhjää A4-arkkia. Kirjoitus ilmestyy pikselimerkkeinä virtuaaliselle paperille. Sen jälkeen se kokee monia muodonmuutoksia, riippuen siitä minne juttu tai tarina on menossa. Tulostetaan, taitetaan, painetaan. Ja kaikissa vaiheissa teksti on paperia vasten.

Viimeisenä toivottuna metamorfoosina se kulkee jonkun lukijan sielun lävitse ja jättää jäljen. Ja silloinkin kirjoitus mielen sopukassa on musta hieroglyfi valkoisella. Tottumus paperilta lukemiseen tekee sen.

Runoja kirjoittaessani kaivan joskus paperin esille. Kevyesti liukuva kynä antaa mielteille vapautta liikkua, ja paperin pinnalla lepäävä vasen käsi välittää miellyttäviä aistimuksia. Linen Bank sen pitää olla, ei mitään kopiopaperia, tai sitten laadukas muistikirja.

Lopulta kuitenkin paperille on kertynyt niin paljon yliviivauksia, korjauksia ja vaihtoehtoisia ilmauksia, että on parasta jatkaa kirjoittamista koneella ja näppäimistöllä.

Olen kuullut paperin kammosta: että valkoista ei saisi täytettyä, että siihen ei saisi kirjoitettua yhtäkään mielekästä sanaa. Pelko on turha. Jos liuska pysyy tyhjänä, se säilyttää mahdollisuutensa avoimina. Mikä voisi olla sen parempaa. Jokainen piirtyvä merkki jättää vähemmän valinnanvaraa.

Valkoisen paperin kammo on ehkä samaa lähtöä kuin horror vacui. Kuvataiteilija ei kestä nähdä tyhjää pintaa ja täyttää sen muodoilla ja yksityiskohdilla. Psyykkisenä käsitteenä horror vacui on herkeämättä läsnä meidän ajassamme. Tyhjyys kauhistuttaa. Siksi se pitää piilottaa kaikella päivittäisellä joutavalla, ajanvietteellä, jopa tylsistymisellä ja itsen turruttamisella, jos ei ole muuta, kunhan vain ei joudu pysähtymään tyhjän kohdalle.

Tyhjyys on kaiken olemus ja alkulähde, ja se sisältää kaiken mahdollisen, joten miksi sitä siis pitäisi täyttää, täydentää, saati tuntea kauhua sitä kohtaan.

Tyhjää voi tarkastella levollisena, todeta mitä se herättää. Voi kuunnella hiljaisuutta. Voi katsoa valkoista paperia. Siitä syntyy jotain, vaikkapa kynän tekemiä merkitseviä koukeroita.

Ja kun kirjoitus on valmis, se on mustaa valkoisella paperilla.